”Onpa täällä hiljaista,” oli ensimmäinen ajatukseni saapuessani kotiin ystävän muuttohommista. Hymy huulilla saavuin olohuoneeseen, oletinhan näkeväni koko perheen nukahtaneen päikkäreille.
Elsa kuorsasikin ei niin vienosti sängyssään. Dan ja Anna olivat sylikkäin sohvalla. Hymyni katosi huomatessani Annan itkuiset kasvot ja veren. Verta isänsä kasvoilla, verta Annan käsissä, suussa ja kasvoilla, verta molempien vaatteissa. Anna alkoi itkemään hysteerisesti ja kaivautui isänsä kainaloon.
”Mitä tapahtui?” laskeudun polvilleni sohvan viereen.
”Anna tipahti sohvalta,” mieheni vastasi, ”suoraan kasvoilleen.”
Anna on taitava tasapainottelemaan ja kiipeilemään, ja hän rakastaa hyppimistä. Kotona paras kiipeilyteline heti äidin jälkeen on sohva.
Ojensin käteni – halusin iholleni tuon nyyhkyttävän pienen ihmisalun. Anna tarrautui kiinni kylkeeni, peitti kasvonsa rintamukseeni ja itki.
”Voisikohan hänellä olla aivotärähdys?”
Verta valui suusta. Se ei sinällään ole pelottavaa, suusta kun vuotaa niin helposti verta. Yritimme yhteisvoimin katsoa lapsen suuhun, mutta jokaisella yrityksellä hän alkoi kirkumaan. Emme pystyneet näkemään, mistä kohtaa suuta vaurio oli, se verta vuotava haava.
Olimme aiemmin kutsuneet ystävämme Hanlonin meille kahville, ja hän oli nyt liittynyt seuraamme. Lastenhoidon ammattilaisena hän kysyi lupaa sokerijekkuun. Nyökkäsimme hyväksyvästi, ja Hanlon haki keittiön kaapista sokeria. Hän kastoi tutin sokeriin ja antoi sen takaisin järkytyksestä tärisevälle Annalle.
Anna alkoi rauhoittua, viimein nukahtaen. Pohdin, olisiko hänet pitänyt pitää hereillä aivotärähdyksen varalta.. Mutta lapsen rauhoittaminen tuntui tärkeältä. Vihdoin Anna vaipui niin syvään uneen, että ne viimeisimmätkin koko kehoa ravisuttaneet niiskutukset loppuivat.
Sitten saimme verisen tutin pois suusta.
Saimme raotettua huulia.
Viimeinkin näimme.
”Ensiapuun,” sanoimme molemmat, minä ja Dan.
Hanlon lupautui heti kuskiksi, ja minä kannoin lapseni hänen autoonsa. Dan jäi Elsan kanssa kotiin.
Minun sisälläni velloi paniikki ja ahdistus. Suorastaan vapisin, ja minun oli haukottava itse henkeä.
Elsa-erityiseni kanssa olen tähän niin tottunut. Olen Elsan kanssa istunut sinisiä valoja vilkuttelevan ja torviaan huudattavan ambulanssin kyydissä, kun se on kieputellut liikenteen keskellä päästäkseen mahdollisimman nopeasti sairaalaan. Olen elvyttänyt lukemattomia kertoja Elsaa, olen niin monta kertaa hyökännyt sairaalaan hänen kanssaan.
Mutta tämä oli uutta Annan kanssa.
Ajoimme Poolen sairaalaan ja ensiavun vastaanotossa kerroin tapahtuneesta. Sitten kiikutin lapseni.. odotusaulaan. Lasten odotusaulaan.
Siellä lapseni tunnisti kirjaimia aakkostaulukosta, luki kirjoja minun ja Hanlonin kanssa sekä leikki leluilla. Syyllisyyden tunne puristi ilmat keuhkoistani, kun sairaanhoitaja kyseli tapahtuneesta. Vaikka mitään väärää ei ollut tapahtunut, vaikka miten koko homma oli vain vahinko, mutta minä näin silmissäni vain verta vuotavan taaperon ja äidin, joka ei ollut paikalla, kun vahinko oli tapahtunut.
Tuntui, kuin olisimme odottaneet tuntikausia. Minun paniikkini oli laantunut lapseni kikatuksen myötä. Huolestuneena toki katselin, kun lapseni nenänalus alkoi sinertää ja se turposi oudon malliseksi. Verta valui edelleen, lapseni pyyhki sitä tyynesti pois leuastaan kämmenselällään.
Lopulta meidät kutsuttiin sisälle, ja kasvoihin erikoistunut lääkäri tutki vahingot. Kun kotona oli näyttänyt siltä, että suussa oli kuin iso reikä heti yläikenissä.. Niin lääkärin tutkiessa vahinko näytti jopa minun silmissäni pienemmältä. Haava vuoti edelleen verta, ja lääkärin sanojen mukaan voisi vuotaakin jopa päiviä, mikä on ok.
Se haava ei tarvitsisi tikkejä, ja parantuisi kyllä ajallaan. Siinä saattaisi kestää jopa viikko ellei pidempään, mutta se parantuisi. Meidän kuuluisi vain pitää haava puhtaana, ja huolehtia, ettei vain mitään ruokaa sinne jäisi jumiin. Koska pahimmassa tapauksessa haavan lähistöllä olevat ylähampaat voisivat tulehtua.
Hanlon kuljetti meidät takaisin kotiin. Olimme helpottuneita. Vaikka haava oli näyttänyt rajulta kotona, niin oli ihana saada varmistus lääkäriltä, että ei ollut syytä huoleen.
Nyt päivää myöhemmin lapsen suusta ei enää vuoda verta. Ylähuulessa on mustelma suun sisäpuolella ja lapsen poskessakin on ilkeän näköinen mustelma. Nenänalus on edelleen oudon turvonnut. Mutta lapsi on kivuton, onnellinen, oma itsensä.
Selvisimme siis säikähdyksellä.
Että sellainen maanantai.
Toivottavasti teidän viikko alkoi vähemmän dramaattisesti!
Ps. Torstaina Elsa pyörähti sairaalalla; matkusti sinne hoitopaikastaan ambulanssilla. Me seurasimme omalla kyydillä perästä. Elsa tarvitsi vähän normaaliaan enemmän lisähappea, ja tilanne oli tarkistettava. Minun ensireaktio tilanteesta opittuani? ”Ehdinköhän juoda aamukahvit…” – Ei siksi, etten välittäisi – vaan siksi, koska Elsan kohdalla sairaala on osa normia. On siellä vietetty 101 päivää putkeen, on siellä juostu monta kertaa yhden viikon aikana. Näihin sairaalajuoksuihin on turtunut, tottunut.
Aikaisempia aiheeseen sopivia postauksiani:
Meriannen mielessä 