Elsan koulu aloitti kesäloman vieton tänään, Rubyn koulu jo viime perjantaina. Jotkut koulut pusertavat vielä yhden koulupäivän, ennen kuin päästävät lapsensa kesälomien laitumille.
Tai siis, kotiin kotiäitien/-isien ja isovanhempien viihdytettäväksi.
Maanantaina heillä oli koulusta valmistuneiden kunniaksi tanssiaiset. Elsa kikatti yllätyksestä, kun näki meidät vanhemmat koulullaan, ja kävimme ottamassa meistä perhekuvan. Anna tanssi, hyppi ja juoksi pyörätuolien välissä diskomusiikin tahdissa. Me vanhemmat vetistelimme, kun katselimme valmistuneita opiskelijoita ja heidän kouluvuosista tehtyjä videoita. Niin paljon he ovat oppineet ja kokeneet upean koulunsa ansiosta. Ehkä vuosien päästä katselemme koulusta valmistunutta Elsaa ja hänestä tehtyä videota…?
Viimeisenä päivänä heillä oli kevätjuhla. Todistukset olimme saaneet jo viikkoja aikaisemmin.
Kesäloma kestää täällä vain kuusi viikkoa.
Elokuu on täällä lomakuu, se suomalainen KESÄkuu. Me toivomme, että pystymme tarjoamaan lapsillemme ikimuistoisia ja ihania kesämuistoja, ilman meikäläisestä hohtavaa suorittamisen paineita.
Alkukesästä olin jo tehnyt pienimuotoisen kesälistauksen, ja nyt etsin sisäistä rauhaa ja luottamusta. Että tärkeintä on läsnäolo, yhdessä tekeminen ja oleminen, ei se kuinka monessa huvipuistossa käydään (jos yhdessäkään) tai kenen iho palaa ensin merenrannalla takapihalla.
Kesäloma.
Mikä loistava tekosyy pakata pakastin täyteen mehujäätelöä ja suunnitella kavereiden näkemistä. Miten loistava tekosyy läträtä takapihan altaassa.
Onneksi nuorimmaisen päiväkoti jatkuu normaalisti; joten aina tiistaisin ja torstaisin erityislapsella on molempien vanhempiensa täysi huomio. Paitsi päivinä, jolloin hän on hoitopaikassaan. Sitten me vanhemmat olemme kaksistaan, ellei Ruby ole meillä.
Aikaa kaksistaan. Mikä ajatus!
Niillä voimilla jaksaa sitten niinä päivinä, jolloin kaikki lapset ovat meillä ja edessämme on kokonainen kesäpäivä. Mitä tekisimme? Ketä näkisimme?
Kesäloma. Hengitä syvään, pidätä, hengitä hitaasti ulos. Hengitä.
Miten siellä Suomessa kesälomalaiset jakselevat?
Milloin teillä muilla ulkosuomalaisilla alkaa kesälomat?
Hän oppii niin nopeasti. Vasta hetki sitten häntä hermostutti uima-altailla – vesi oli kivaa, mutta jännittävän pelottavaa. Äidistä ei päästetty irti. Minä pomputin ja hyppyytin häntä vedessä, ja liutin pientä taaperoa veden pintaa pitkin. Hän kikatti niin että uimahallissa raikui.
Nyt tuo sama taapero oppii jokaisella uintikerralla jotain uutta. Kun vielä hetki sitten äidissä oltiin niiin kiinni, vettä rakastaen mutta jännittäen… Niin nyt hän hyppäisi suoraan altaaseen, jos antaisin. Tänään hän oppi hyppäämään uima-altaan rappusilta veteen. Ennen hän häkeltyi, jos naama meni veden alle hetkeksi – nyt ei. Vaikka hänellä on kellukkeet, niin hypätessä kasvot kastuivat. Kun hän saa naamansa kuivaksi, hän kikattaa taas. Niin, että kaikki kääntyvät katsomaan ja nauravat hänen kanssaan.
Hän on oppinut potkimaan niin taitavasti, ja nyt hän osasi jopa ohjata menoaan. Uintimatkan koko ajan pidentyessä.. Hän vain ui. Ja oppi. Ja nautti.
Hän on oppinut sylkemään suuhun päätyneen veden pois. Opetan häntä ”keittämään perunoita” niinkuin vuosikymmeniä sitten minua opetettiin uimakoulussa; pärryytin puhaltaa veteen. Anna nauroi ja yritti toistaa saman. Samalla oppien luottamaan veteen naamansa läheisyydessä.
Puolen tunnin uintisession jälkeen istuin uima-altaan reunalla ja katselin, kun lapseni edelleen polskutteli uida pallon perässä. Potku, potku, potku, katse menosuunnassa, hän itsenäisesti ui. Hän oli niin ylpeä itsestään.
Voi, kun minä olin hänestä niin ylpeä…
Lopulta sain houkuteltua hänet pois vedestä. Menimme käsi kädessä suihkuihin ja juoksevan veden alla hän hihkaisi ”Big hug!” ja antoi minulle ison halin.
Minä ja Dan kävelimme käsi kädessä erityislapsemme koulun pihalla ja istuuduimme muiden vanhempien seuraan urheilukentän laidalle. Minua jännitti, enkä osannut edes sanoa miksi – tiesin koulun urheilukilpailun olevan leikkimielinen tapahtuma, eivätkä lapset hampaat irvessä suorittaisi mitään suuria teknisiä suorituksia. Mutta minua jännitti.
Isommat lapset olivat viettäneet oman koko päivän kestäneen urheilupäivänsä edellisenä päivänä; pienemmille lapsille moinen olisi turhan rankka. Niinpä lapsellani luokkakavereineen oli oma urheilupäivä, joka kesti puolitoista tuntia. Sillä ajalla he kilpailivat eri viesteissä. He pujottelivat radan päästä päähän, heittivät hernepusseja, kuljettivat kentän laidalta toiseen vedestä märkiä pesusieniä.. Ja pelastivat kaksi opettajaansa lohikäärmeen kynsistä. Näistä ja muista voi nähdä kuvia koulun Facebook-sivulla täällä.
Minä nauroin nähdessäni lasten riemun. Tuli kuitenkin tilanne, minkä jälkeen minä pidättelin itkua.
Nähdessään vanhempansa puhumaan kykenevät lapset hihkuivat ”Mum! Mum!” ja kiiruhtivat sanomaan vanhemmilleen moi. Se iski herkkään paikkaan. Se yksinkertainen lausahdus ”Mummy!”. Se sana sama, jota nuorin lapsemme käyttää jatkuvasti. Sana, jota tämä esikoiseni ei kykene sanomaan. Hänellä ei ole tapaa sanoa itse mitään.
Pidättelin itkua, koska tapahtuma oli iloinen enkä halunnut aiheuttaa ylimääräistä huolta kenellekään, vielä vähemmän viedä huomion pois lapsista.
Tapahtuman ja vanhempien kahvituksen jälkeen Dan jäi koululle Elsan kanssa. He tulisivat kotiin koulukyydillä. Minä ajaisin edeltä autolla.
Päästessäni autoon itku pääsi valloilleen. Minun oli purkauduttava näistä tunteista jollekin. Jollekulle. Ensin ajattelin tehdä liven Facebook-kanavalle, mutta jänistin. Ja kuvasinkin tämän videon, joka jo Facessa on jaettu.
Se kertonee paremmin tästä kivusta ja surusta, mitä lapsen vammaisuus välillä tuottaa. Sitä hentoa tasapainoa räjähtävän onnen ja surun kanssa. Miten onnellinen tuona päivänä olinkaan siitä, että lapseni voi osallistua koulun urheilukilpailussa! Miten onnellinen ja riemuissani olinkaan siitä lapseni ilosta ja kikatuksen määrästä hänen pujotellessaan avustajansa kanssa pyörätuoliviestissä…! Ja miten surullinen olenkaan, että lapseni ei kykene sanomaan mitään, mitenkään. Miten epäreilua se on.
Miten paljon antaisinkaan, että lapseni pystyisi puhumaan? Tai edes sanomaan jotain jollain kommunikaatio-ohjelmalla, että hänen ainoa kommunikointikeinonsa ei olisi pelkkä kehonkieli…!
Vanhemmuus on yhtä tunteiden vuoristorataa. Oli lapsi vammainen tai ei, taapero tai teini. Vähän väliä me vanhemmat pillitämme ties mille.
Voi elämä.
Niin, että tervetuloa vaan seuraamaan meidän arkea myös Facebookissa. Ehkä tämän pillityksen vastapainoksi jaan videon Elsan ja minun kikatuksesta. Ehkä!
Ei, ei minua haittaa putsata vessa. Se on jollain tavalla jopa.. puhdistavaa. Ei minua myöskään sapeta tiskaaminen – onneksi, koska meidän taloudessa ei ole tiskikonetta. Imuroimisen aloittaminen on vaikeaa, mutta imuroiminen itsessään kivaa. Ei minua pyykkien pesukaan ärsytä, kiitos pyykinpesukoneen, ja pyykkien ripustaminen ulos pyykkinarulle saa minut jopa onnelliseksi.
Mutta se puhtaiden pyykkien lajittelu ja paikoilleen laittaminen. Se vasta saakin kupolin kiehumaan yli.
Hyvin helposti alakerran rappusille ilmestyy ostoskasseja täynnä puhtaita vaatteita. Tarkoituksena on, että kuka tahansa yläkertaan seuraavaksi menevä veisi kassin yläkertaan odottamaan lajittelua.
Eikä tätä lajittelua sitten tietysti kukaan muu tee.
Ei, vaikka miehen pyynnöstä kirjoitin lasten nimet näiden vaatteiden pesulappuihin. Silti ne odottaa siellä kasseissaan joko vielä alakerrassa tai sitten yläkerran käytävään heitettynä minua. Sitä, että lajittelen ne.
Kun olen petivaatteet ja pyyhkeet ynnä muut rievut vienyt paikoilleen, lajittelen vaatteet omistajiensa mukaan. Vien miehen vaatteet tämän vaatekaapin eteen ostoskassissa. Pitkään minä viikkasin vaatteet hänen kaappiinsa, mutta sitten kärähti se viimeinenkin sulake päänupissa. Aivan kuin lapsi, mies hämmensi vaatekaappinsa joka ikisen kerran etsiessään jotain tiettyä t-paitaa tai housua. Eikä viikannut vaatteita takaisin siisteihin pinoihin.
”Ihan sama, sun vaatekaappi”, julistin, ja siitä lähtien olen vain jättänyt puhtaat vaatteet hänen vaatekaappinsa eteen. Hän ne siitä sitten kirjaimellisesti heittää vaatekaappinsa sisälle. Mutta itsepähän tietää, missä vaatteensa ovat.
Elsan ja Annan vaatteet viikkaan pois heidän vaatekaappeihinsa, kuten myös omani. Joskus pyydän Elsan yöhoitajaa viikkaamaan Elsan puhtaat vaatteet pois vaatekaappiin. Rubyn puhtaat vaatteet jätän myös kassissa hänen vaatekaappinsa ovelle.
”Sinä olet tarpeeksi vanha viikkaamaan omat vaatteesi pois, tiedätpähän sitten itse, mitä sinulla on meillä täällä. Ja jos puhtaista vaatteista löytyy joku vaate, joka sinun pitää viedä äidillesi, niin löydät sen tästä kassista.”
Dankin on hyvä pesemään pyykkiä. Ihan niinkuin minä. Mutta lajittelua ei tee kukaan muu kuin minä.
Enkä todellakaan myönnä ääneen tai näin blogissa julkisesti, että joskus ne puhtaat odottaa lajittelua viikon. Tai pidempään. Niin, että sieltä kasseista etsitään sitä puhdasta päälle.
Ensin leikimme muiden erityislapsiperheiden kanssa kirkon ”aistihuoneella”, missä kykenevät lapset juoksivat ja temmelsivät terhakkaasti ympäriinsä. Minä huolehdin Elsasta; päästin hänet koskettelemaan aistitaulua kämmenellään; karheaa tekoruohoa, sileää muovipintaa, sekä viileää peiliä. Pisimpään ihastelimme kuplaputkea, siinä uiskentelevia muovikaloja ja vaihtuvia värejä. Ruby leikitti erityislapsia, Dan katsoi Annan perään.
Lounaan pyöräytin tehdä Grandma’n keittiössä. Syötin samalla lasten serkukset, joiden kanssa lähdimme yhdessä reissuun päivän kuumimmaksi ajaksi. Danin sisko tiesi puron New Forestissa, jonka lähelle pääsisi parkkeeraamaan. Pyörätuolilla puron viereen ei pääsisi, mutta päätimme kantaa Elsan puron rantaan.
Hyytävän kylmä virtaava vesi piti niin lapset kuin aikuiset viileänä, kun ilman lämpötila nousi yli 30 asteen. Anna ja samanikäinen serkkunsa heittelivät kiviä ja puhuivat taaperokieltä keskenään, kun taas isommat lapset keräsivät keppejä ja risuja ja hihkuivat, kuinka kylmää vesi oli.
Elsakin pääsi kokeilemaan.
Isänsä piti sylissä, antoi lapsen varpaiden kastua. Elsa kikatti.
Aivan kuin vauvan, Elsan on vaikea säädellä kehonsa lämpötilaa. Hänellä on hyvin helposti kuuma. Ehkä se johtuu liikuntavammasta ja liikkumattomuudesta tai jostain ihan muusta. Siksi hellepäivinä me stressaamme vielä enemmän; miten pidämme Elsan viileänä?
Vuorollani minä kannattelin Elsaa toisella kädellä haaruksista ja toisella leuan alta. Näin sain Elsan ottamaan painoa omille jaloilleen, ja hän seisoi. Hän levitti varpaitaan pehmeässä hiekassa, tunnusteli kiviä jalkapohjiaan vasten. Nilkkojaan myöten vedessä hän keskittyi – ja nautti. Hän seurasi, kun muut lapset juoksentelivat vedessä ja kuinka hänen serkkunsa ja siskonsa heittelivät kiviä. Minä nautin lapseni läheisyydestä.
Ei mene enää kauaa, niin hän tulee olemaan liian iso yksin kannettavaksi. Että emme pääsisi enää ollenkaan tällaisille alueille, jonne ei pyörätuolilla pääse. Kesken kaiken tunsin surua. Mikä vaihtui pian kiitollisuuteen; osasin arvostaa kuluvaa hetkeä sitäkin enemmän. Koska tämä oli vielä mahdollista. Koska jaksoimme vielä kantaa Elsaa, että pienelle matkalle ei välttämättä tarvita pyörätuolia. Koska jaksan vielä tukea häntä näin, että hän pystyy avullani seisomaan purossa.
Hellettä voi pakoilla monella tapaa.
Ilmastoidussa autossa, vesipuistossa, rannalla, varjoisassa metsässä… Tai sisätiloissa, niinkuin me teimme aiemmin. Sisätilatkin muuttuvat tässä kuumuudessa nihkeän kuumiksi; hiki virtaa selkäpiitä pitkin, vaikka ei tekisi mitään. Tai ehkä juuri siksi.
Puro sen sijaan oli jättimenestys.
Grandma nukahti puun varjoon pienille päiväunille, kun hänen lapsensa sanailivat tuttuun tapaan ties mistä. Minä leikin lasten kanssa, vuoroin juosten pienimpien perässä ja kohta napsien kuvia kaikista. Tällaisina aurinkoisina päivinä, kun pystymme viettämään laatuaikaa koko perheen kanssa, minä olen onnellisin.
Koska asumme rantalomakohteessa, tällaisena viikonlopun hellepäivänä ranta on ihan täynnä porukkaa. Me nautimme hiljaisemmasta menosta; siksi tällainen reissu purolle oli mitä mahtavin. Merenranta kun oli paikallisen ammattivalokuvaajan mukaan näin täynnä:
Rakastan kotikaupunkiani ja kaikkia näitä mahdollisuuksia. Merenrannastakin tulemme kesällä nauttimaan; se löytyy myös kesän ”bucket – listalta”.
Minä, joka rakastan hellettä ja auringonpaistetta, huomaan valittavani. Painostava kuumuus kirvoittaa hikipisaroita jopa varjossa. Ilmassa ei ole tuulenvirettäkään.
Pyykit kuivavat nopeasti ulkosalla, vaikka ilma on nihkeän kostea. On vaikea kuvitella, miten nautin tällaisesta säästä Australiassa. Lohduttaudun ajatuksella, että olin silloin melkein kymmenen vuotta nuorempi.
Välittömästi tunnen itseni vanhaksi.
Täytin jatkuvaan taaperoni juomapulloa. Hän kittasi sen tyhjäksi, ja kiikutti takaisin. ”Ta?” hän sanoo ja kipittää edeltä keittiöön. Hän vahtii liikkeitäni tarkasti täyttäessäni hänen pullonsa laimennetulla mehulla. Iloisesti hän tanssahtelee takaisin olohuoneeseen juomapullonsa kanssa ja istahtaa Ipadin viereen.
Syyllisyys pistää rintaani uudestaan. Siinä lapseni istuu, ruudun ääressä, vaippasillaan. Hän oli naama punaisena aiemmin pyytänyt saada mekkonsa pois päältä, ja mekon alta oli paljastunut hikinen pieni taapero.
Itsekin vähensin vaatetustani kepeämpään.
Voisimme toki mennä jonnekin ulkoilma-altaalle polskuttelemaan ja viilentymään. Voisimme mennä vaikka varjoisaan metsään samoilemaan. Mutta on kuuma, painostavan kuuma, minulla on hiki ja minua laiskottaa. Haluan vain käpertyä sohvalle ja lukea kirjaa.
Näin vietämmekin suurimman osan päivästä. Juomalla mehua ja vettä, katsomalla Netfliksiä ja Youtubea sekä lukemalla kirjoja. Lohduttaudun ajatuksella, että kävimme sentään kahvilassa lounaalla. Siellä kittaismme kolmistaan Daddyn kanssa oikeasta jäätelöstä tehdyt pirtelöt. Unohtamatta, että viikon jokaisena muuna päivänä olimme olleet jatkuvasti menossa.
Isänsä hakiessa Elsaa koulusta minä ja Anna emme liikahdakaan paikoiltamme. Minä luen Cecelia Aherniaa, Anna opettelee aakkosia aakkoslaulun mukana ja laulelee muita lastenloruja Youtuben videoiden seurassa.
Ei kai se haittaa, että yksi päivä kuluu näin?
Kun ei vain aina jaksa olla menossa.
”Kirjoita vain” on juttusarja, jonka pääpointti on punaisen langan puuttuminen. Näillä postauksilla ei itsessään ole tarkoitusta, sanomaa tai tärkeää viestiä. Ne ovat kuvauksia arjesta, tunnelmia, mitä vain, mille ei muuta ”julkaisupaikkaa” ole. Sitä kuuluisaa höpöhöpöä.
Kesäkuussa tämän haasteen bongasin ja ajattelin, että tämä olisi minun kohdaltani tylsä. Haasteessa bloggaajat ja muut somevaikuttajat avautuvat kertomaan siitä, miten he valehtelevat netissä.
Miksi tämä olisi minun kohdaltani tylsä? No, tulet tietämään pian.
Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.
Hyvin harvoin pääsen syömään ulkona, vielä harvemmin yöpymään hotellissa ja sitäkin harvemmin pääsen osallistumaan tapahtumiin. Tämä johtuu ihan omaishoitajan arjestani ja rahojen niukkuudesta. Sitten JOS jonnekin pääsen, en valintaa tee noiden perusteella. Tärkeimpänä hinta-laatusuhde!
Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.
En. Ei moiseen riitä energiaa, tuollaiseen suunnitelmallisuuteen. Ottaessani kuvia saatan tosin lykkiä kamoja pois tieltä, mutta sitä ei vissiin lasketa ”sisustamiseksi”.
En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.
Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.
Niin mitä?
Ei oikeasti tarvitse selittää. Kyllä minä tiedän, mikä henkilöbrändi on ja miten se toimii ja miten sitä toteuttaa. En vain ole yksinkertaisesti jaksanut miettiä moista oman blogin kohdalle – tämä on minun luovuusväyläni, tapani toteuttaa itseäni, tapani olla minä. En toimi siis minkään tiukan brändäyssuunnitelman mukaisesti. Ehkä pitäisi? Ehkä ei.
Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.
En yleensä. Ehkäpä sekin on tullut huomatuksi jo kauan aikaa sitten.. Korkeintaan olen peitellyt jonkun finnin naamasta, mutta sitäkään en harrasta usein..
Silottelen elämääni somessa.
En. Finnit, rypyt, hikisyys, kaikki näkyy niin kuvista kuin kirjoituksistani. Täältä löytyy postauksia itsetuhoisuudestani, arvistani ja myös kaikista onnellisista hetkistäni. Tietenkin kirjoituksiin vaikuttaa tietynlainen yksityisyydensuoja, mutta aiheet ovat tästä elämästäni. Kaikkine alamäkineen ja trampoliinihyppyineen.
Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.
En. En ole tehnyt paljoa yhteistöitä pitkähkön blogiurani aikana. Olen valinnut yhteistyökumppanit tarkasti ja ehkä juuri siksi nauttinut jokaisen yhteistyön tekemisestä.
Bloggaajien elämä on glamourista.
Ei ainakaan meikäläisen! Ihan samanlaista omaishoitajan arkea eläisin, bloggaisin tai en. Bloggaamalla tietysti tuon talouteemme ihanaa pientä lisätuloa, mutta elämä ja arki itsessään on samanlaista. Antoisaa, mutta vaikeaa. Esimerkkinä toimikoon vaikka tämä postaus meidän perheen 24 tunnista: Päiväpostaus: Erityislapsiperheen 24 tuntia.
Ajattelen hetket Instagram-kuvina.
En – näen kauniita ja muistorikkaita hetkiä, joista mahdollisuuksien mukaan yritän ottaa kuvan. Turhan usein tilaisuus lipuu ohitse… Ehkä minun pitäisi hankkia pokkari? Tai puhelin, jossa parempi kamera kuin nykyisessä Huaweissa?
Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.
En, en koe tarpeelliseksi.
Bloggaaminen ei ole työ.
Bloggaamisesta voi tehdä itselleen työn, josta voi ansaita tarpeeksi elämiseen. Se riippuu ihan itsestä ja omista taidoista. Suomessakin on jo bloggaajia, jotka ovat elävättävät itsensä ja perheensä kokopäiväisinä bloggaajina. Ei se helppoa ole – mutta mahdollista.
HAASTE:
Kerro, keneltä sait haasteen.
Vastaa väittämiin.
Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.
Toisin sanoen, en minä valehtele. En osaa. En edes netissä. Olen kertonut täällä kaikesta, masennuksesta ja suurimmasta synnistäni, tupakoinnistani raskauden aikana. Se se vasta hälyn nostattikin. Hyvän hälyn. Koska postauksen tarkoitus kuitenkin oli, että miten kaltaisiani äitejä voisi auttaa ja tukea tupakoinnin lopettamisessa, jos ja kun se ei tapahdukaan niin helposti…
Minimalismi ja konmaritus, toisin sanoen nurkkiin kasaantuvan tavaran aktiivinen vähentäminen, on ollut jo pitkään trendikästä.
Mutta sitten on niitä tavaroita, joista ei vaan pysty luopumaan. Ei, vaikka jonkun ammattijärjestelijän mielestä se kyseinen tavara voi olla turhake. Aikojen saatossa joihinkin esineisiin vaan ilmaantuu tunnearvoa. Ehkä se muistuttaa jostain elämänvaiheesta. Tärkeästä kokemuksesta.
Joistain niistä voi silti onnistua irroittautumaan ilman katumusta.
Mutta on yksi esine, josta en voi vielä päästää irti.
Se on ruma. Kulunut, rispaantunut ja värikin haalistunut. Pelottaa ihan, että milloin se menee ihan lopullisesti riekaleiksi.
Se on tämä risa reppuni.
Reppu, jonka pohjan ompelija korjasi jo pari vuotta sitten.
Reppu, jonka kangas on niin käytössä ohentunut, että siitä kuultaa läpi.
Reppu, jonka vetskarin reunustaa korjasin viimeksi tänään, kärsivällisesti ommellen.
Tämän repun ostin yläasteikäisenä teinityttönä jollakin nuorten retkellä – luokkaretki? seurakunnan nuorten retki? – ja torilla sen näin; yksinkertaisen mustan repun. Olin muistaakseni yhdeksännellä luokalla, ja repusta tuli ressureippuni sekä koulureppuni. Se on kulkenut mukanani siitä lähtien, eli 15 vuotta ainakin.
Se on ollut seurassani ollessani Lukiolaisliiton aktiivi. Se kulkeutui mukanani ylioppilaskirjoituksiin. Se on pitänyt sisuksissaan nuoren likan lounaan kesätyöpaikalla. Se on roikkunut selässäni Hong Kongissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Indonesiassa, Skotlannissa, Kreikassa ja täällä Englannissa. Se on ollut mukanani opiskellessani avoimessa yliopistossa kuin myös ammattikorkeassa. Tämä reppu on ollut synnytyksissä se minun sairaalakassini; se, missä on ollut ne minun tarvitsemani jutut. Elsan ollessa kipeänä sairaalassa, tämä kassi varjeli minun tavaroitani yöpyessäni lapseni sairaalapedin vieressä.
Dan pyörittelee vain silmiään, kun minä sisukkaasti korjaan tätä reppua. ”Eikö meillä ole varaa ostaa uutta?”
Olisi kai, mutta en minä tätä siksi korjaa. Jos tämä reppu voisi puhua, sillä voisi olla paljon kerrottavaa…
Ymmärrän, että se on vain reppu.
En usko jättäväni sitä pyörimään nurkkiin enää sitten, kun en sitä saa korjattua. Sitten muistona siitä olkoon nämä kuvat.. Mutta vielä reppuvanhuksessa henki pihisee, ja hommat jatkuu!
Onko sinulla jotain esinettä, jolla on tunnearvoa niin paljon ettet kykene siitä luopumaan?
Sellaista esinettä, jota muut eivät ymmärrä että miksi et jo luovu siitä.. ?
Toisin sanoen ei vieläkään lapsellamme pääsyä uuden kotimme yläkertaan ja siellä sijaitsevaan ainokaiseen suihkuumme. Ei vieläkään pääsyä omaan makuuhuoneeseen. Yönsä hän nukkuu olohuoneessa yöhoitajan valvovan silmän alla.
… eikä vieläkään nielurisaleikkausta
Viimeisen kesäkuun kouluviikon on Elsa viettänyt kotosalla köhien, röhisten, kuorsaten ja nukkuen. Helle ei lapsen oloa ole helpottanut.
Meni hermo. Yöhoitajat ja me olemme lätränneet vedellä, löytäneet keinoja pitää lapsen hygienian kunnossa vaikka hän ei suihkuun pääsekään. Tämä on ehkä paras 15 puntaa, jonka olemme vähään aikaan mihinkään käyttäneet!
Mitä, millainen, mistä? Amazonista, katso itse tästä.
… nurmikko on kasvanut
Etupihan nurmikko on jo suurimmaksi osaksi auringosta kärähtänyt, takapihalla on vielä toivoa.
… hellettä pakoilemme omalla takapihalla, pienen vesialtaan äärellä
Toinen hyvä ostos!
… maanmittari on käynyt
Hän mittaili takapihaa, tehden omia laskelmiaan ja suunnitelmiaan. Askel kohti talon laajennusta! Jännityksellä odotamme, milloin ja minne meidän pitää sitten muuttaa väliaikaiseen asumukseen remontin ajaksi..
Vaikka verrattuna aikaisempaan jumitilaan, kun koin olevani oman arkeni vanki (lue täältä lisää) niin nyt on paljon helpompi hengittää. On vain niin paljon tapahtumassa heti kesän jälkeen, että en malttaisi odottaa! Ja kuitenkin, nyt on nyt.
… pihalla on kukkia
Ehkä ihanin on tämä edellisen asukkaan istuttama ruusu. Ennen muuttoamme se oli kynitty kuolleen näköiseksi oksaksi remppamiehien toimesta. He olivat kaataneet kaikki pihan puut ja puskat, sekä kääntäneet maan ympäri ämpäri. Tämä ruusu selvisi myllerryksestä – ja nyt odotan syksyä, jolloin voisin sen pelastaa laajennuksen tieltä.
…juoma? Mehutiivisteestä tehty hyvin laimea mehu. Niin, että veteen tulee vähän makua! Kannan litran pulloa mukanani kaikkialle ja kittaan juoda siitä aina muistaessa.
…tekstari? Laitoin Rubylle tekstaria, että olin saapunut koulunsa parkkipaikalle häntä noutamaan koulusta.
…leffa, jonka katsoin? Black Panther.
….uusi sovellus? ”GreenJinn”. Facebook-mainoksesta inspiroituneena latasin kokeiluun. Sovelluksen tarkoituksena on tuoda käyttäjälleen alennuksia terveellisemmän ruoan hankintaan tietyistä mukana olevista kaupoista. Olen vasta vilkaissut sovelluksen käyttöä, mutta en ole testannut käytännössä! Valitettavasti sovellus toimii tällä hetkellä vain täällä Britanniassa.
…päähänpisto? Kannanpa hei kaikki lainatut lasten kirjastonkirjat yläkertaan, valitaan niistä sitten yhdessä se mikä luetaan iltasaduksi! … Tai sitten luetaan kuule ne kaikki, äiti, koska toit ne tähän ja en voi mennä untenmaille, ennenkuin ollaan luettu kaikki. Tottakai ajattelin tämänkin liikkeen ihan loppuun asti. Onneksi ne kirjat eivät olleet pitkiä!
…uusi elämys? Astuessani ulos kaupasta minua tervehti mitä kaunein punainen auringonlasku. Ilma oli päivän helteen jäljiltä vieläkin kostean kuuma. Auringonlaskua vasten piirtyivät kaupan pihalle istutetut palmupuut, ja koko näky muistutti minua Australian vuosistani. Melkein kuulin kookaburran naurun korvissani! Seisoin kauppakassit käsissäni roikkuen varmaan viisi minuuttia vain auringonlaskua tuijotellen, muistojen tulviessa ylitseni.
Viimeisin…
…ostos? Ostin lapsilleni uusia kesähattuja! Elsalle piti ehdottomasti saada Minni-lippis, kun se Tescossa suorastaan kiljui lapseni nimeä. Miksi? Koska Ruby antoi pikkusiskolleen lahjaksi Minni Hiiri – pehmolelun tavatessaan Elsan ensimmäistä kertaa.
Elsa vauvateho-osastolla Minninsä kanssa!
…puhelu? Soitin Danille kaupasta. Dan oli toivonut tiettyä jäätelöä, jota ei kaupassa ollut. Siinä sitten pähkäiltiin puhelimessa kymmenen minuuttia, että mitä hän haluaisi sen sijaan.
…onnistuminen? Rubyn äiti laittoi viestiä Rubyn kadonneista koulupaidoista – ja onnistuin kuin onnistuinkin löytämään yhden niistä täältä meiltä!
…kauppa, jossa kävin? Tower Parkissa sijaitseva Tesco. Tower Park on viihdytyskeskus, josta löytyy kattava menu ravintoloita, vesipuisto, elokuvateatteri, sisäleikkikeskus, keilausrata ja bingo. Ja se Tesco, näin niinkoin muun muassa.
(Tower Parkin nettisivut).
…nolo juttu? Pieraisin kaupassa. Se vaan narahti päästä, ja järkyttyneet nuoret brittipojat samojen kauppahyllyjen välissä eivät tienneet, mitä tehdä tai sanoa. Tiesivät, että tiesin heidän kuulleen ja haistaneen. Kaikkien helpotukseksi karkasin hyvin nopeasti paikalta.
…nauru? Kikatimme tänäänkin takapihallamme, kun päästimme lapset pihalle kahluualtaaseen. Julia’s house auttoi Elsan kanssa ja Anna läiskytti innokkaasti vettä isosiskonsa päälle, koska näki Elsan siitä innostuvan!
…kirja, jonka luin? Lainasin viime viikolla meidän paikalliskirjastosta Jodi Picoultin ”The Tenth Circle” (Kyseisestä kirjasta kirjailijan nettisivuilla), ja sain sen loppuun tänään! Jodi Picoult taitaa nykyään olla minun suosikkikirjailijani.
Viimeisin…
…herkku? Heitin tänään itsekurin roskakoriin ja napostelin syödä blogikavereilta saamaani suomisuklaata. Illalla pitkästä aikaa käperryimme Danin kanssa vierekkäin sohvalle, laitoimme Netfliksin pyörimään ja lusikoimme Ben & Jerry – jäätelöt.
…itku? Itkin eilen lukiessani bloggaajakaverini postauksen siitä, miten hänellä ja hänen perheellään menee nyt. Perheenäiti Selina on siis vieläkin sairaalassa. Postauksen otsikkokin avaa tilannetta jo hieman: Herkän tytön vaikeasti sairas äiti.
…halaus? Danilta, ennenkuin hän meni yläkertaan nukkumaan ja minä jäin alakertaan naputtelemaan tätä postausta.
…uusi juttu, jota kokeilin? Minulle on pitkään suositeltu joogaa. Kun vielä kaveri laittoi linkin Youtubeen aloittelijan joogavideoon, niin päätin kokeilla. Tästä on kuukausi aikaa – olen siitä lähtien joogannut paria poikkeusta lukuunottamatta päivittäin.
…suoritettu juttu to do listalta? Anna kävi tänään ensimmäistä kertaa elämässään hammaslääkärillä! Kyllä muuten kannatti tehdä enemmän tutkimustyötä sen lapsiystävällisen hammaslääkärin löytämisen eteen, sillä tämä löydetty hammaslääkäri sai Annan jopa kikattamaan siinä hammaslääkärin penkillä! Niin nätisti antoi vilkas lapseni tämän naisen tutkia suutaan, että en ullot uskoa silmiäni. Ja terveet, valkoiset hampaathan sieltä suusta löytyi!
…uusi juttu, jonka opin? Että Dexterin näyttelijä Michael C. Hall on mukana uudessa Netflixin omassa tv-sarjassa ”Safe”, enkä minä ainakaan ensimmäisen jakson jälkeen osaa nähdä häntä minään muuna kuin Dexterinä.
Tämän postauksen idean kopioin Moumoulta – koska tällaiset listaukset ja yksityiskohtiin keskittyvät hassuttelut ovat joskus ihan parasta höpsöttelyä.
Meriannen mielessä 