Täydellistä. Koko päivän tuo sana pyöri mielessäni. Kun oli vaan niin täydellistä.
Niin täydellinen ajoitus. Olin juuri käynyt verikokeissa, minua kuvotti ja menkatkin alkoivat. Juuri kun meinasi mennä kuppi nurin, posti toi bloggaajakavereiden laittaman suklaapaketin! Tukahdutin tantrumin suomalaisella lempisuklaallani, liikutuksen kyyneleet poskilla.
Täydellistä, kun lämpötila nousi hellelukemiin ja täytin lasten altaan vedellä. Täydellistä, kun Anna kiljui ja kikatti niin läiskytellessään ja hyppiessään altaassa. Niin täydellistä, että minä kipusin mukaan. Täydellisempää, kun Elsakin pääsi hetkeksi mukaan uimaan. Ja Dan.
Niin täydellistä, kun koko perhe polskutteli altaassa pienessä, läiskytellen ja kikatellen. Niin täydellistä. Kun ihan yhtäkkiä Anna alkoi laskea niin selvästi suomeksi ”yksi, kaksi, kolme, neljä!”
Kesä 2018 on osoittanut jo nyt olevansa lämmin ja aurinkoinen, ainakin täällä Britanniassa! Lasten kesälomia odotellessa kirjoittelin jo pienen listauksen tehtävistä, joita kesän aikana tehdä.
”Tee ja Koe Nämä Kesällä 2018” – listani:
ui meressä
vietä koko perheen kanssa rantapäivä
hanki pihalle lapsille kahluuallas
hanki lapsille vesipyssyt pihaleikkeihin
vietä rauhallisia kesäiltoja pihalla kirjan ja kylmän juoman kanssa
järjestä koko perheen piknikki kohteeseen, jossa et ole ennen käynyt
käy koko perheen kanssa pehmiksellä
järjestä koko perheen metsäretki
tehkää päiväretki koko perheen kanssa jonnekin
Listaa olin alkanut hahmottelemaan jo vähän päältä viikko sitten, ja yhden kohdan voimme jo ruksata tehdyksi! Mikä on mielestäni tosi hyvin, jo siksikin että Britanniassa koululaisten kesälomat alkavat vasta heinäkuun lopussa. Koulut aukaisevat taas ovensa heti syyskuussa.
Olen eläissäni seurustellut vain kahdesti. Ensimmäisen poikaystävän kanssa suhde kesti muistaakseni 4 kuukautta; Danin kanssa olemme nyt olleet yhdessä 6 vuotta… ja 4 kuukautta päälle.
465 Facebook-kaveria
Lähes jokaisen heistä olen tavannut ihan kasvotusten- vain pieni osa on sellaista porukkaa, jotka olen oppinut tuntemaan netin kautta eikä ”livenä” olla nähty. Heitä tällaisia on muun muassa aivan ihana Hanna Yli pyykkivuorten – blogista, Selina Kun Äiti Kelaa – blogista, Sofia Frutti Di Mutsi – blogista ja Jasmin Munakoisoni ja minä -blogista.
6 vuotta blogia
Olin ennen tätä blogia kirjoittanut jo privaatteja nettiblogeja LiveJournalissa, mutta ensimmäisen raskauden myötä avasin julkisen blogin. Ensimmäistä postausta kirjoittaessa en vielä osannut arvatakaan, mitä kaikkea blogi voikaan tuoda elämääni.. Ystäviä, yhteistöitä ja käsittämättömän arvokasta vertaistukea, kun kaikki ei mennytkään kuten piti.
10 valmista työtä Pixartissa
Moneen kännykkäpeliin lopen kyllästyneenä latasin värityspelin puhelimeen. Jotain, joka pitäisi minut kiireisenä lääkärin odotustilassa tai odotellessani Rubya hänen koulunsa pihalla.
Mitä sinä pelaat puhelimella?
12 ryhmää Whatsapissa
Ammattikorkeakoulukavereiden ryhmä, avoimen yliopiston kavereiden wappiryhmä, bloggaajaryhmiä 3, Bournemouthin suomalaiset – ryhmä, ryhmä vanhempieni ja siskojeni kanssa, Rubyn vanhemmat ja minä – ryhmä, ryhmä Rubyn ja Danin kanssa, ryhmä jossa ystävämme Hanlon ja Dan, ”juorusiskot” – ryhmä parin kaverin kanssa, ryhmä Elsan hoitopaikan kanssa sekä vielä yksi kaveriryhmä. Osa näistä on hyvin hiljaisia, kun taas bloggaajaryhmät ja perheryhmä on hyvin aktiivisia
Kerro blogissasi, Facebookissasi tai Instagramissasi numeroilla 5 asiaa itsestäsi! Asiat voivat olla ihan mitä tahansa vaikka liittyen keräilemiesi postimerkkien määrään, juoksemiesi maratonien määrään tai sisarustesi lukumäärään.
On ihan uskomatonta, miten paljon jatkuvat yhtenäiset yöunet saavat aikaan.
Maailma on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia. Uusia ihania asioita kokeiltavaksi ja maisteltavaksi; elämä ei olekaan pakonomaista rutiinien suorittamista. Kun väsymys ei enää paina harteilla kuin reppu täynnä keilauskuulia.
Joskus havahdun miettimään, miten minä ja Dan selvisimme yhdessä hengissä menneestä arjestamme. Kun oli vain minä ja hän ja loputon suo huonosti nukuttuja parin tunnin yöunia.
Mielikuvissani tuolta ajalta on vain väsymys ja arjen raskaus: se, kun lapselle läsnäoleminen oli vaikeaa. Väsymys oli kuin poikki napsahtanut jalka, joka oli luutunut väärin. Kaikki sattui, mutta kipuun tottui. Turtui.
Silti ulos lähdettiin. Päivittäin, lasten takia. Hammasta purren, lasten etua ajatellen yritimme parhaamme. Vaikka väsymys puudutti niin, ettei itkukaan enää tullut.
Luen tuolta ajalta postauksia ja päiväkirjamerkintöjä. Rivien välistä aistin, miten kovasti minä soimasin itseäni. Kun en jaksanut. Kun en pystynyt. Kun aina olisi pitänyt tehdä enemmän, olla enemmän.
Nyt kaikki on niin erilaista
Kun öisin erityislapsemme Elsan unta, hengitystä, ruokintaa ja lääkityksiä on valvomassa yöhoitaja, me vanhemmat saamme nukkua. Ei vieläkään ihan joka yö – mutta 5-7 yötä viikossa jo.
Miten sen vaikutuksen meidän arkeemme ja eloomme voi selittää?
Kun aiempaan verrattuna pidemmän yhtäjaksoisen ajan saa säännöllisesti nukuttua, vuorokauteen ilmestyy lisää tunteja. Päivät eivät kulu ohi väsyneessä sumussa, vaan asioita saa enemmän aikaiseksi ja tekemisestä jaksaa jopa nauttia!
Ulos lähteminen ei ole enää ollenkaan niin vaikeaa kuin silloin. Yhtäkkiä kotialueemme ympäristö on mahdollisuuksien maasto. Olihan ne kaikki nähtävyydet ja tekemiset siellä ennenkin, mutta nyt ne eivät ole enää piinaavia ”pitäisi” kuiskauksia takaraivossa.
Käymme Annan kanssa leikkipuistoissa, merenrannalla, metsissä, puistoissa, sisäleikkipaikoissa, uima-altailla, kirjastoissa taaperotapahtumissa, children centereiden tapahtumissa ja suomiäitejä morjestamassa…
Minulla on suorastaan runsaudenpula kaikista mahdollisista tekemisistä, mitä voisin Annan kanssa mennä, tehdä ja kokea!
(Elsankin kanssa – kun hän ei ole koulussa tai hoitopaikassa tai kipeänä. Hän on TAAS huonovointinen; juhannusviikonlopun on viettänyt lapseni erityinen sängynpohjalla räkäisenä.)
Eikä mitään tehdä hammasta purren, vaan oikeasti lapsen kanssa nauttien. Ulkona ei olla vain sen piiskaavan ”pitäisi” sanan takia; siellä ollaan puhtaasta halusta olla lapsen kanssa ja luoda ihania lapsuusmuistoja pienelle.
Siis ihan oikeasti, miten me tuosta ajasta selvisimme hengissä? Ja vielä niin, että parisuhde säilyi ehjänä ja lapset kunnossa? Miten sitä pakka pysyi niinkin koossa kuin se pysyi?
Vaikka edelleenkään elämämme ei ole olosuhteisiin nähden täydellistä; odottelemmehan edelleen sitä tuolihissiä (!) ja Elsan nielurisat vaivaavat yhä, niin huokailen silti kiitollisuudesta. On meillä asiat jo niin paljon paremmin kuin vielä vuosi sitten.
Ystävämme on saanut aikaan jotain niin arvokasta, etten tiedä miten sen merkitystä kuvailisi. Hän on aloittanut jotain, mikä tuo kaltaisillemme perheille niin vertaistukea kuin kaikille perheenjäsenille sopivaa yhteistä tekemistä.
Ja se on paljon.
Ei siihen joskus tarvita kuin se yksi aloitteen tekijä.
Yhtenä myöhäisenä iltana Elsan koulukaverin äiti oli taas istunut ja miettinyt, mitä tekisi kahden lapsensa kanssa seuraavana päivinä. Lapsista toinen on vammainen ja pikkuveljensä on vilkas alle kaksivuotias. Mitä hän voisi tehdä molempien kanssa yhtä aikaa? Voisiko jostain saada apua, sen auttavan käden jos tulisi tarvis?
Sitten hänellä välähti. Kukaan muu ei tiedä sitä vanhemman sisäistä kamppailua kahden lapsensa välillä kuin toinen erityislapsiperheen vanhempi. Kellään muulla ei samalla tavalla ole pelisilmää kuin muilla, jotka elävät samankaltaisessa tilanteessa.
Lisäksi joukossa on voimaa: on helpompi lähestyä paikallisia yrityksiä isomman ryhmän puolesta. Ryhmä, josta voi muodostua kiitollisen uskollisia ja maksavia asiakkaita yritykselle.
Ryhmä, jossa järjestetään yhdessä tapahtumia
Tapahtumia järjestetään paikallisten yritysten tiloissa, joihin tapahtuman ajaksi pääsee vain me erityislapsiperheet. Turvallisuuden tunnetta lisää tieto siitä, että jokaisella paikallaolevalla on omat kokemuksensa lapsen vammaisuudesta.
Miten sitä hengityksen helppoutta kuvaisi, kun ei tapahtuman aikana ole tarvinnut pelätä katseita tai minkäänlaisia ennakkoluuloja? Kun vammaiset lapset sisaruksineen leikkivät vieretysten, kaikesta paistaa vain rakkaus ja hyväksyntä. Muut vanhemmat eivät kysy lapsesi diagnooseja, koska se ei ole ensimmäisenä mielessä kohdattaessa. Meitä kiinnostaa lapsi, ei ne lapsen vammat. Kuka lapsi on, mistä hän tykkää, käykö hän jo koulua ja missä koulussa hän käy?
Siinä leikkien tuoksinassa erityislasten sisarukset saavat kuin huomaamatta vertaistukea toisiltaan.
He pääsevät kokemaan olonsa normaaleiksi, kun oman sisaruksen vamma ei olekaan outo. Kun oma sisarus ei olekaan ainut mukana oleva vammainen.
Ryhmän perusajatuksena
on järjestää tekemistä koko perheelle; että perheet pääsisivät oikeasti tekemään yhdessä. Ei vain yksitellen jokainen perheenjäsen erikseen tai pareittain, vaan ihan oikeasti niin, että vammainen lapsi voi leikkiä turvallisesti yhtä aikaa sisarustensa kanssa. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei aina valitettavasti ole.
Miten monesti vammainen lapsi joutuu olemaan ”sivussa”, koska paikka ei ole esteetön eikä vanhemmilla riitä kädet kaikkeen? Miten monta kertaa vammainen lapsi joutuu olemaan sivussa, jotta ainakin hänen sisaruksensa pääsisivät nauttimaan olostaan? Miten monta kertaa vammaisen sisarukset pyörittelevät peukaloita tylsistyneinä, kun perheen kanssa ollaan jossain tekemässä jotain vammaisen lapsen kanssa/hyödyksi?
Jollain tavalla koko hommaa rentouttaa vielä se, että kaiken takana ei ole mikään yritys tai organisaatio. On vaikea selittää miksi; mutta se ei tunnu yhtä viralliselta. Kun koko juttu on kasassa pelkästään fb-ryhmän voimin ja kaikki järjestetään yhdessä, on heti alusta lähtien sellainen epävirallisen rento meininki. Sellainen, että kavereiden kanssa tässä järjestetään yhteistä tekemistä.
YHTÄÄN ALIARVIOIMATTA JA VÄHÄTTELEMÄTTÄ hyväntekeväisyysjärjestöjen ja yritysten tekemää arvokasta työtä järjestäessään erityislapsiperheille kuin muillekin tapahtumia ja tekemisiä. Tämä ryhmä ja järjestöjen tekemä työ eivät tosiaankaan poissulje toisiaan; päinvastoin täydentävät.
Mikä juttu tämä siis nyt on? Rautalankaversio:
Facebook-ryhmä, johon on kutsuttu paikallisia erityislasten vanhempia. Yhdessä vanhemmat ideoivat ja järjestävät tapahtumia, joihin he osallistuvat ryhmänä.
Tähän mennessä olemme ryhmän kanssa käyneet ”aistihuoneella” ja sisäleikkipaikassa leikkimässä.
Olemme Annan kanssa käyneet nyt kaksi kertaa ”Come and Talk with me” (Tule ja Puhu kanssani) – ryhmässä. Vaikka todellakin on vielä hyvin aikaista, on lapseni päässyt minut jo yllättämään. Positiivisesti.
Ryhmässä toimiessamme olen nähnyt Annasta sellaisia puolia, mitä en aikaisemmin ole nähnyt. Taitoja, jotka ovat kehittyneet päiväkodissa.
Come and Talk with me on viikottain kokoontuva ryhmä alle kouluikäisille, jotka kaipaavat tukea kommunikointitaitojen ja puheenkehityksen kanssa. Ryhmään pääsee esimerkiksi neuvolan lähetteellä. (Bournemouthin kaupungin sivuilta lisää – englanniksi).
Ryhmä kokoontuu joka maanantai puoleksitoista tunniksi. Suurin osa ajasta leikitään isossa leikkitilassa, joka on jaettu askartelunurkkaan, musiikkikulmaan, roolileikkialueeseen, matikkanurkkaukseen ja aistileikkialueeseen. Matikkanurkkauksessa on muun muassa palapelejä ja rakennuspalikoita. Näiden lisäksi on hiljentymishuone, sisäleikkipaikka, jossa liukumäki ja pallomeri, sekä pieni piha.
Mitä siellä tehdään?
Leikitään. Lapset saavat itse valita missä ja millä leikitään, ja vanhempi liittyy leikkiin mukaan lisäten puuhaan kommunikointiharjoitteita ja uusia sanoja.
Annan leikkiessä vauvanukeilla aistialueella, minne oli vauvoille pystytetty kylpyammeet, opettelimme leikin varjolla kehonosien nimiä pestessämme vauvojamme. Roolileikkipuolella keittiöpuuhissa opettelimme ruoka-asioiden nimiä ja suuntia, kuten sisällä, päällä ja alla.
Ryhmän ohjaaja jututtaa jokaista lasta eri tilanteissa. Hän antaa lisäideoita vanhemmille siihen, miten lasta saa houkuteltua puhumaan, antaen konkreettisia vinkkejä ja toimien itse esimerkkinä. Lapsen kehitystä ja oppimista arvioidaan säännöllisesti, jolloin mietitään seuraavia tavoitteita. Tällöin ohjaajan kanssa tarpeen tullen keskustellaan siitä, tarvitseeko lapsi ryhmän lisäksi puheterapiaa.
Ryhmässä lapset hakeutuvat välillä leikkimään keskenään – tai leikkimään vieretysten – ja opettelevat siten sosiaalisia taitoja vanhempiensa avustuksella. He voivat ottaa toisistaan myös mallia. Siksi ryhmä on ihan eri tavalla ihana, koska siinä ei ole vain äiti/isä, terapeutti ja lapsi, vaan kourallinen suurinpiirtein samanikäisiä lapsia ja heidän vanhempansa ryhmän ohjaajien lisäksi.
Samalla ryhmä on ihan omaa laatuaikaa vanhemman ja lapsen kanssa, jotka keskittyvät leikkimään yhdessä kodin ulkopuolella puoleksitoista tunniksi.
Leikkien lisäksi kokoonnumme hiljentymishuoneeseen laulamaan tervetulolaulun ja pari muuta lastenlaulua. Sitten taas leikkimään – ja lapset saavat liikkua aktiviteetista toiseen vapaasti. Ryhmän ajan lähestyessä loppuaan ohjaaja pyytää lapsia ja aikuisia siistimään jälkensä, minkä jälkeen lauletaan laululeikkejä. Laululeikkien jälkeen lapset ”palkitaan” hyvästä työskentelystä sisäleikkipaikkaan pääsyllä, eli he pääsevät purkamaan ne viimeisimmätkin energianrippeet hyppimällä pallomereen, kiipeämällä ja laskemalla liukumäkeä.
Anna ryhmässä
Anna on ihan täpinöissään jokaisesta eri huoneen alueesta, siirtyen askartelunurkasta nopeasti roolileikkialueen keittiöön kokkaamaan lounasta ja sitten pesemään vauvoja, minkä jälkeen onkin kiva leikkiä pihalla olevalla hiekkalaatikolla hetki. Minä kuljen mukana, kehuen ja kannustaen. Olin iloinen, kun ryhmän vetäjät eivät vaadi minua puhumaan englantia lapselleni, vaan päinvastoin kannustavat puhumaan suomeksi.
Eri pallomeri kuin jutussa mainittu.
Kun ohjaaja pyysi siivoamaan jäljet, Anna pisti töpinäksi. Vaikka hän kotonakin pyydettäessä siivoaa lelujaan pois, en koskaan ennen ollut nähnyt hänen siivoavan jälkiään niin vikkelästi. Leikkikeittiön muoviset ruoat lensivät nopeasti niiden omaan koriin, lautaset ja kupit toiseen koriin ja molemmat korit vilahtivat pikaisesti niiden omalle hyllylle talteen. Minä itse seisoin suu auki lastani tuijottaen, niin tehokas siivooja olin.
Lapseni osasi niin monta laululeikkiä, jopa sellaisen laululeikin tanssiliikkeet, mitä minä en ollut koskaan kuullutkaan. Hän sai koko ryhmän nauramaan, kun hän niin innostuneena kikattaen tanssi laululeikkien mukana..
Kun laululeikkien päätteeksi ohjaaja sanoi, että sisäleikkipaikkaan haluavien on otettava kengät pois jalasta, tömähti lapseni vaippapeppu sillä sekunnilla lattiaan. Hän yritti itse saada kenkänsä pois jalasta. Miten nopea reagointikyky! Ja hän ymmärsi! Ja toimi!Miksei kotona?
Olen aina nauttinut lapseni touhujen seuraamisesta.
Olen aina tykännyt seurata lapseni sosiaalista käyttäytymistä; sitä, miten hän ottaa kontaktia muihin lapsiin ja aikuisiin. On ollut upeaa huomata, miten lapseni oppii asioita päiväkodissa ja soveltaa niitä päiväkodin ulkopuolella. Miten hän kuuntelee ohjeita muilta aikuisilta ja toimii niiden mukaan.
Minun lapseni osaa toimia ryhmässä. Hän osaa kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaan, tuli ne sitten englanniksi tai suomeksi ja muilta kuin vanhemmilta. Hän on iloinen ja kiinnostunut muista.
Ei kuulosta paljolta – mutta minulle tämä kaikki on uutta ja ihmeellistä. Liikuntavammainen esikoiseni ei ole moisia taitoja samalla tavalla pystynyt minulle esittelemään.
Näiden lisäksi Anna on minut yllättänyt
Annan sanavarasto tuntuu kasvavan sekunti sekunnilla – ja ryhmässä hän on väläytellyt ihan eri tavalla taitojaan kuin kotosalla. Tiedänpähän nyt, että Anna osaa sanoa mm. ”dinosaur”, eikä vain niin että hän murisee kuin Jyri-possu konsanaan dinosaurusta matkien. Näiden lisäksi Anna on yllättänyt minut:
Tunnistamalla kirjaimia aapiskirjasta, jonka lainasimme kirjastosta.
Laulamalla aakkoslaulua englanniksi – tunnistettavasti lausuen kirjaimia.
Tänään (19.6) hän huusi perääni ”Mummy, I’m stuck! Mummy mummy I’m stuck!”. Minä olin livahtanut yläkertaan hakemaan Annalle vaihtovaatteet päiväkotia varten, ja Anna oli ”jumissa” vauvaportin takana eikä päässyt siten minua seuraamaan yläkertaan.
Onko Suomessa mitään vastaavanlaista ryhmätoimintaa alle kouluikäisten lasten puheenkehityksen tukemiseen?
Tiesitkö, että niin isän- tai äitienpäivää ei kansainvälisesti juhlita samoina päivinä?
Kun Suomessa äitienpäivää vietetään toukokuussa, Britanniassa äitienpäivä on vietetty jo maaliskuussa. Suomessa isänpäivää vietetään marraskuussa, kun taas täällä sitä vietetään kesäkuussa. Tarkemmin ottaen tänään, sunnuntaina.
Tämä tietenkin aiheuttaa tietynlaisia ongelmia ulkomailla asuvalle suomalaiselle.
Milloin viettää isänpäivää? Saanko viettää äitienpäivää kahdesti vuodessa?
Aivan ulkosuomalaisuuteni alkutaipaleella mietin tätä dilemmaa enemmänkin; julkaisin myös postauksen aiheesta täällä. Silloin kävin postauksen tiimoilta äärimmäisen mielenkiintoista keskustelua muiden ulkosuomalaisten kanssa erilaisista tavoista viettää näitä merkkipäiviä sekä sitä, että milloin.
Tiesitkö, että Suomen ulkopuolella harvemmin lapsenlapset muistavat isovanhempiaan isänpäivänä tai äitienpäivänä? Aikuiset lapset muistavat vanhempiaan, eivät heidän jälkikasvunsa.
Mites meidän juhlaperinteet?
Meillä ei ole ehtinyt muodostua mitään vakioperinteitä. Muistamme merkkipäivänä toista vanhempaa aina vähintään korteilla, ja minä saan usein kukkia äitienpäivänä ja silloin tällöin jopa aamiaisen sänkyyn.
Olemme lähes huomaamatta valuneet noudattamaan monen muunkin ulkomailla asuvan suomalaisen kaavaa merkkipäivien viettoon. Minun äitiyttäni ja grandma’ta juhlistetaan maaliskuussa brittien äitienpäivänä, minun äitiäni eli mummoa taas toukokuussa. Danin isyyttä juhlistetaan näin kesäkuussa ja ukkia eli isääni marraskuussa.
Tänä vuonna isänpäivälahjaksi Dan sai jalkapallon, jota potkia tytärtensä kanssa meidän omalla pihalla. Ruby kirjoitti hänelle myös kortin. Koko perheen voimin käymme myös tekemässä jotain kivaa isänpäivän kunniaksi.
Eipä ole vieläkään niitä risoja leikattu. Lapseni kuorsaa, vaikka olisi hereillä. Hänen nielurisansa on niin isot, että ne rennosti lepäilevät kielen päällä, pullottaen, tilaa vieden. Lapseni yskii ja röhisee kuin pikkupossu, ja minä puristan rystyset valkoisina kärsivällisyyteni rippeistä kiinni.
Miten pitkään joudumme vielä odottamaan sitä risojen leikkausta?
Eikö tässä ole pyöritelty peukaloita jo ihan tarpeeksi? Eikö kukaan ymmärrä asian kiireellisyyttä? Sitä, että joskus lapseni hengitystiet ovat nielurisoista tukossa ja hän joutuu taistelemaan saadakseen henkeä?
Ei se meitä haittaa, että liikutaan kaikkialle happitankkien kanssa. Sekin on vain ärsyttävää, että Elsan lempitekeminen koulussa on nyt kiellettyjen listalla, kun saturaatiomonitori anturoineen ei oikein vettä kestä ja uidessa happiviikset eivät ole kovinkaan kätevä yhdistelmä.
Ymmärretään, että leikkaus on aina riski ja sitäkin enemmän käsitämme, että ideaalisessa tilanteessa haluttaisiin ainakin parin viikon infektiovapaa kausi. Mutta katso noita nielurisoja; kuuntele lapseni tämän hengitystä. Voiko tulehdusvapaata kautta tullakaan, kun jokainen yskänpuuska ärsyttää nielurisoja? Kun noiden isojen risojen taakse pystyy kertymään limaa ja bakteeripesiä..
Ymmärrän, että Elsan vaatima VIP-kohtelu tietystä leikkaavasta lääkäristä tiettyyn nukutuslääkäriin ja kahteen sänkyyn eri osastoilta on vaikea yhdistelmä. Mutta voitaisiinko silti puskea vähän enemmän, yrittää vähän kovemmin?
Aloittakaamme vain säännöllinen antibiootti, jota tungetaan syöttöletkusta alas aina maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Immuniteettia nostamaan, tulehduksia eliminoimaan. Tehdään vaan, mitä vain, mikä parantaa lapseni oloa. Mutta sitäkin tärkeämmin,
Voisinko niin pian kuin mahdollista saada pidellä tytärtäni sylissä, jonka hengitys kulkee niin kepeän helposti.. Kun ei ole enää nielurisoja tukkimassa hengitysteitä?!
Olemme jutelleet meidän ”Community Nurselle”, joka on meidän yhteyslinkki kodin ja sairaalan välillä. Hän on asian kiireellisyydestä samaa mieltä meidän kanssa ja on jutellut paikallisen sairaalan lääkärit puolelleen. Nämä ovat nyt yhteistuumin laittaneet sähköpostia Southamptonin sairaalaan Elsan leikkaavalle lääkärille, että tälla asialla ois muuten kiire. Katsotaan, alkaako viimein tapahtua…
Anna oppi nopeasti löytämään haluamiaan videoita Kid-Youtubesta, ja Netfliksistäkin häntä kiinnostaa vain tietyt videot. 2,5 – vuotiasta ei enää teletapit kiinnosta (onneksi!), mutta…
Pipsa Possu villitys on rantautunut meillekin! Itse olen ollut tästä itseasiassa innoissani ja katsellut mielelläni Annan kanssa Pipsa Possun jaksoja yhdessä. Eritoten, koska ne näkyy täällä Britanniassakin Netfliksissä suomeksi! Anna ei tunnu hämmentyvän siitä, että Youtubessa Pipsa puhuu englantia ja televisiosta äidin kanssa katsellessa suomea.
Pipsa on hauskan nenäkäs hahmo, ja Jyrin dinosauruksen takia Annakin on oppinut sanomaan ”Grrrr!”.
Hauska yksityiskohta – Anna sanoo minulle ”Pipsa possu”, mutta muille hihkuu ”Peppa pig”!
Tämän sarjan päätarkoitus on rauhoittaa lapset valmiiksi petiin. Jokainen sarjan jakso kulkee verkkaisesti eteenpäin ja samalla tutulla kaavalla. Jaksojen lopussa jokainen sarjan hahmo nukahtaa.
Mitä tekee meidän tenava? Hihkuu ja tanssii riemusta ”Unelmatarhan” tullessa ruutuun.
Tämä on Netfliksin Original – tv-sarja, jossa neljä eläinvauvaa opettelevat yhdessä käytöstapoja ja uusia sanoja. Sarjan laulut ovat tarttuvia, joita me laulamme yhdessä Annan kanssa sarjaa katsellessamme. Dan ja Anna taas tanssivat alun intron tanssiliikkeet yhdessä!
Jokaisessa jaksossa eläinvauvat järjestävät ”Sanabileet” heidän opittua uusia sanoja, joita ne ovat opetelleet ”Sana-Samin” opettelukorttien avulla. Todella hyvä sarja näin taaperoiden kanssa katseltavaksi, kun sanavarastoa kartutetaan yhdessä!
Tämä on toinen Netflixin originaali, mikä on hurmannut Annan. Sarjan Laama Laama viettää ihan normaalia lapsiperheen arkea äitinsä, isovanhempiensa ja ystäviensä kanssa. Hän käy ensimmäistä kertaa yökylässä ystävillään,missä oli jännää huomata kuinka he eivät tehneetkään asioita samalla tavalla kuin omassa kotona. Tai miten toimia, kun yksi koululuokassa on kiusaaja?
Joskus repliikit vähän tökkivät, enkä minä osaa olla miettimättä, että missä se Laama Laaman isä on? Häntä ei mainita ollenkaan, ei millään tavalla, vaikka jokaisella muulla Laama Laaman kaverilla on sekä isä että äiti.
Oudon viihdyttävät hahmot puuhailevat, törmäilevät, kinastelevat ja .. eivät puhu sanaakaan, ärisevät ja möläyttelevät outoja äännähdyksiä siitäkin edestä. Anna kikattaa näille ihan maha kippurassa, kun ne kaatuvat tai tekevät toisilleen kepposia.
Sarjan keskiössä on seitsemän outoilijaa, jotka ovat persoonina aivan erilaisia. Yksi kuumakalle suuttuu herkästi, toinen on tyttömäisen pinkki söpöilijä, kolmas fanaattinen siivousintoilija, neljäs väsymätön keppostelija… He ovat kaveruksia, jotka välittävät kaiken draaman alla toisistaan. Tämä sarja löytyy niin Youtubesta kuin Netfliksistä.
Venäläiseen kansantaruun perustuva Masha ja Karhu on äitiäkin viihdyttävä tv-sarja, jossa sirkuksesta eläköitynyt karhu asustaa metsän siimeksessä ja yrittää elää hiljaisen rauhallista elämää.. Kun mukaan sotkeutuu leikki-ikäinen Masha, joka on niin eläväisen villi tapaus, että ihan jännittää, ottaako Anna hänestä vielä mallia! Isällinen karhu yrittää pitää Mashan pois hankaluuksista, ja näiden kahden välistä tunnesidettä on ihana katsella. Tämäkin sarja löytyy Netfliksistä.
Kun kerroin kokemastamme alkukankeudesta juuri 2 vuotta täyttäneen taaperoni aloittaessa päiväkodin, minulta kysyttiin miksi ylipäätään vien lapsen päiväkotiin. Eikös koti ole lapselle paras paikka? Vieläpä lasten vanhempien ollessa kotona?
Palaan kysymyksen pariin Suomessa kuohuttavan juuri julkaistun tutkimuksen myötä. Tutkimuksen mukaan 1-2 vuotiaiden lasten ajattelutaidot kehittyvät paremmin päivähoidossa kuin kotihoidossa (Ylen uutisartikkeli). Tämä haastaa suoraan sitä yleiskäsitystä, että lapsen paras paikka olisi kotona.
Englannissa 2 vuotta täyttänyt lapsi pääsee päiväkotiin 15 tunniksi viikossa kaupungin rahoittamana tiettyjen kriteerien täyttyessä (Gov.uk – sivut). Meillä nämä kriteerit täyttyvät, joten meille avautui mahdollisuus laittaa molemmat lapsemme päiväkotiin heidän täyttäessään kaksi vuotta.
Miksi viemme kaksivuotiaan päiväkotiin, vaikka olemme itse kotona?
Anna aloitti päiväkodissa tammikuussa 2018. Hän käy päiväkodissa tiistaisin ja torstaisin 13-17:30. Samalla hänen isosiskonsa kouluaika piteni; Elsa käy koulua maanantaista perjantaihin 9-15. Me, lasten vanhemmat, olemme kotona.
Tukiverkosto
Ensimmäinen ja ehkä tärkein syy on meidän tukiverkoston pienuudessa. Mieheni Danin suku ei ole kovinkaan iso eikä heistä taaperonvahtia ole löytynyt kuin aivan hätätapauksessa. Ystävämme Hanlonin tehdessä töitä täyspäiväisesti, ei hänkään pääse apuihin kovinkaan helposti.
Annan isosiskon Elsan vammaisuus vaikuttaa tässä myös; Elsaa hoitaakseen pitää tietää, miten happiviikset punotaan naamalle, miten happitankki aukaistaan ja miten letkuruokinta toimii, vain muutama mainitakseni. Elsan vammaisuus vaikuttaa koko perheeseen – niin vanhempien jaksamiseen kuin koko perheen mahdollisuuksiin viettää aikaa yhdessä tai erillään.
Minkä myötä ennen päiväkotia meillä ei ollut lähes ollenkaan lapsivapaata aikaa: ehkä vain kaksi kertaa vuodessa pitkien järjestelyiden myötä. Nyt päiväkodin ansiosta saamme neljä tuntia viikossa täysin lapsivapaata aikaa. Aikaa, jolloin voimme hoitaa parisuhdettamme tai tehdä töitä ja muita juoksevia asioita.
Anna päiväkodissa, Elsa ja Ruby koulussa – kerrankin minä saan blogata päiväsaikaan!
Turvallinen oppimisympäristö
Päiväkodissa Annan oppimista ja kehitystä arvioidaan jatkuvasti ja verrataan varhaiskasvatuksen opetussunnitelmaan (EYFS – Early Years Foundation Stage). Vaikka tällainen vertaaminen valtakunnallisesti standardoituun kehitystaulukkoon on minulle äitinä stressaavaa, niin toisaalta se luo turvallisuuden tunnetta. Jos ongelmia ilmenisi, se huomattaisiin ja siihen puututtaisiin, eli tarpeen tullen lapseni saisi kaipaamansa lisäapua hänelle hankalissa asioissa.
Pian onkin ”vanhempainilta” tulossa, jolloin kahden kesken istun Annan oman vastuuhenkilön kanssa keskustelemassa Annan oppimisesta, kehityksestä ja mahdollisista huolenaiheista.
Mallioppimista ja sosiaalisten taitojen harjoittelua
Päiväkodissa Anna pääsee harjoittelemaan sosiaalisia taitoja muiden ikäistensä kuin itseään vanhempien lasten kanssa. Annallahan ei kotona ole sisaruksia, joista ottaa mallia. Isosiskonsa Elsa on monivammainen ja isoin isosiskonsa ei asu meillä kokopäiväisesti.
Elsan erityisyyden vuoksi aikataulumme ovat usein olleet hektisiä ja alati muuttuvia, minkä vuoksi leikkitreffien järjestäminen on usein ollut hankalaa tai lähes mahdotonta. Tästä johtuen olemme kokeneet pysyvän leikkipaikan samoine leikkikavereineen Annalle ja hänen sosiaalisten taitojen kehitykselle tärkeäksi.
Päiväkoti toimii yhteistyössä kodin kanssa
Annan päiväkoti on pieni Montessori-päiväkoti, joka työskentelee hyvin tiiviisti vanhempien kanssa yhteistyössä. Heillä on käytössä Learning Book, joka on kuin lapsen oppimispäiväkirja netissä. Oppimispäiväkirjaan pääsee käsiksi vain päiväkodin henkilökunta ja vanhemmat. Päiväkodin henkilökunta lataa videoita ja kuvia lapsen tekemisistä päiväkodissa ja vertaa tekemisiä varhaiskasvatussuunnitelmaan. Noihin päiväkodin postauksiin vanhemmat pystyvät jättämään kommenttinsa kuin lisäämään omia postauksia lapsen tekemisistä kotona.
Tämän lisäksi päiväkodin ja kodin välillä kulkee reissuvihko, ja lapsen vastuuhenkilöä näkee aina lasta viedessä ja tuodessa.
Päiväkodissa lapseni perään ei siis vain katsota, vaippaa vaihdeta ja ruokita, vaan toiminta on ohjattua ja tavoitteellista.
Päiväkoti on se Annan ”oma juttu”
Anna on päiväkodissa vain kahtena päivänä viikossa, noin kymmenen tuntia viikossa.
Anna on pienen ikänsä kulkenut ”vain” meidän mukana. Hänellekin on monet sairaalan käytävät tuttuja, eikä hän ujostele sairaanhoitajia tai lääkäreitäkään samasta syystä. Miten monta kertaa Anna on vain istunut tuntikausia autossa, kuluttanut aikaa vastaanottoalueilla ja sairaaloissa koska isosisko…
Vaikka teen paljonkin hänen kanssaan kahdenkeskisiä retkiä päivinä, jolloin hänellä ei ole päiväkotia – niin silti minusta on jotenkin kiva, että hänellä on jotain omaa, jonne ei edes äiti tule.
Suomessa se jokin voisi tietysti olla vaikka kerho tai jokin muu harrastus. Meillä täällä se on päiväkoti.
Miksi Englannissa tarjotaan ilmaista päivähoitoa kaksivuotiaille?
Nämä on niin yksilöllisiä ja perhekohtaisia asioita. Jollekin lapselle sopii paremmin kotihoito, kun toinen suorastaan puhkeaa kukkaan saadessaan ohjattua varhaiskasvatuksellista toimintaa kodin ulkopuolella. Toisen perheeseen sopii kotihoidossa pysyvät lapset, kun taas toisen perheen kokonaishyvinvoinnin kannalta päiväkoti on paras ratkaisu. Unohtamatta päivähoidon työllistävää vaikutusta niin perheen vanhemmille; päivähoidon ansiosta on mahdollisuus palata työelämään aikaisemmin vanhempien niin halutessa.
Näen päiväkodin vain positiivisena asiana, mutta en ole ollenkaan kotihoitoa vastaan.
Lapset eivät lakkaa oppimasta, ja kummassakin ympäristössä he oppivat. Viimeistään koulussa taitoerot päiväkotilasten ja kotihoitolasten välillä tasoittuvat.
Mielestäni oikea kysymys ei olekaan tämä nykyinen vastakkainasettelu päiväkodin ja kodin välillä. Tuon kysymyksen vastaus riippuu niin perheen tilanteesta kuin lapsesta yksilönä. Parempi kysymys olisikin, että mistä se oma lapsi ja vanhemmat hyötyisivät kaikkein eniten?
Me olemme tyytyväisiä lapsen pääsystä päiväkotiin
Hyvin monelta kantilta tätä asiaa mietimme jo ennen kuin Anna meni päiväkotiin. Haluammehan vain lapsellemme parasta. Nykyisestä järjestelystä on meille ehdottomasti vain ja ainoastaan hyötyä, niin lapselle kuin meille vanhemmille.
Meriannen mielessä 