Britanniassa varaslähtö kesään: perheen helleviikonlopun tekemiset

Jo toisen kerran kuukauden sisällä nautimme helteestä täällä Englannissa. Käydessäni kaupassa auton mittari näytti +28C maanantaina. Paikallislehtikin hehkutti, kuinka Bournemouthin rannalla käväisi 100 000 tänä kolmen päivän Bank Holiday – viikonloppuna (linkki).

Kun muut pakkautuivat hiekkarannalle, meidän suku oli päättänyt yhteistuumin tehdä muuta. Jokainen pakkasi kimpsut ja kampsut ja yhdessä suuntasimme New Forest-metsään.

Siellä järjestimme ison piknikin ja annoimme lasten kirmailla villihevosten keskellä.

Metsäaukealla laidunsivat lehmät ja villiponit. Niiden välissä nämä siskokset ja heidän serkkunsa juoksentelivat pallojen ja frisbeen perässä.

Elsa seurasi muita isän tai äidin sylissä. Pidimme häntä varjossa ja lisähapessa, tarkistimme vain ajoittain saturaatiomonitorin kanssa lapsen saturaatiot. Elsa nautti tuulesta kasvoillaan ja saamastaan läheisyydestä.

Seuraavana päivänä menimme hellekelistä nauttimaan Danin siskon luokse. Hän oli takapihalle levittänyt lapsille kahluualtaan. Elsa voi hiukan edellispäivää paremmin, joten päästimme hänetkin polskuttelemaan muiden lasten mukana altaaseen.

Ilme kai sen kertoo, mitä mieltä tyttö moisesta oli:

Anna ja Ruby viettivät suurimman osan ajasta trampoliinilla. Mitä enemmän Anna kaatui, sitä enemmän hän kikatti. Tai ehkä sittenkin parasta oli, kun hän sai pidellä Rubya toisesta kädestä ja toisella kädellä serkkupoikaa kädestä, ja yhdessä he pomppivat ringissä..? ”Jump, jump!” taapero vain hihkui.

Elsakin pääsi trampoliinille. Ruby otti Elsan huolehdittavakseen: hän pomputti ja piti pikkusiskoaan lähellä.

Kaiken kaikkiaan meillä oli kaikista Elsan terveydellisistä ongelmista huolimatta oikein aurinkoinen ja ihana viikonloppu!

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia:

Äitikirja – haaste!

 Muutama kysymys äitiydestä. Juuri sinun äitiydestäsi.

Kuinka monta lasta:  2+1

Minkä ikäisenä tulin ensimmäistä kertaa äidiksi: 25-vuotiaana

Kun sain tietää olevani raskaana, millaisia tunteita se herätti: Olin tehnyt terveydenhoitajan luona raskaustestin ja hän soitti minulle tulokset. Räjähdin onnesta – hypin tasajalkaa pienessä opiskelijakämpässäni ja kiljuin riemusta! Vaikka raskaus oli yllätys eikä todellakaan suunniteltu, olin siitä niin onnellinen.

”Naama oli varmaan vääntynyt suorastaan hymyn irvikuvaksi, kun tuntui, etten ikinä ole ollut niin onnellinen kuin just sillä hetkellä – ja just siitä hyvästä piti ottaa erinäisiä tanssiaskelia pakkaslumen keskellä, hymyillä taivaalle ja halia masuani. Siellä vartaloni lämmössä silläkin hetkellä, kuten nytkin, köllöttelee pieni ihmisalku. Jatkuvasti kasvaen ja kehittyen. Ihan mieletöntä.”

Lainaus postauksestani ”Kuin kolibri” vuodelta 2012, kun neuvolassa olin kuunnellut Elsan sydänääniä.

Kuvaile synnytystä kolmella sanalla: Ainutlaatuinen, järisyttävä, jännittävä

Parasta äitiydessä: Oma jälkikasvu. Heidän nauru, tuoksu – he kokonaisuudessaan. Se, kun he onnistuvat, tai jatkavat sinnikkäästi yrittämistä. Kun huuli mutrulla keskitytään johonkin niin kovasti. Kun väsyneenä kaivautuvat kainaloon ja tyytyväisesti huokaisten nukahtavat.

Pahinta äitiydessä: omien puutteiden ja vajaavaisuuksien kohtaaminen: kun ei olekaan se ideaaliäiti kuin omissa mielikuvissaan ennen lapsia. Eikä kaikki – tai joskus mikään – mene suunnitelmien mukaan. Ei uloslähteminen, pottaharjoittelut tai vaikkapa synnytyskään. Niin, ja se väsymys.

Must have tavara, joka helpottaa äitiyttä: Kahvi. Kahvi ymmärtää.

Must have tavara vauvavuodelle: Kamera. Koskaan ei voi ottaa liian monta kuvaa omasta vauvasta.

Paras arkiruoka: Kanawokki on meidän perheen suosikki! Pakastewokkivihannekset, esikypsennetyt kanapalat ja nuudelit sekaisin – ei mene kauaa, kun meidän ahmatit ovat tyhjentäneet syödä koko pannullisen wokkia!

Olen hyvä äiti, koska: yritän aina parhaani.

Parasta lapsiperheen arjessa: Lasten osoittama rakkaus ja riemu, yhteiset leikki- ja puuhahetket.

Pahinta lapsiperheen arjessa: Jokaisen perheenjäsenen menojen yhteensovittaminen – yksi pitää viedä sairaalaan, toinen hakea koulusta, kolmas on päiväkodissa. Miten repeät moneen paikkaan yhtä aikaa?

Äitiydessä minut yllätti positiivisesti: Miten ihanaa se on – kaikesta sitovuudestaan ja hektisyydestään huolimatta. Kuinka äitiys on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Minun vinkkini äideille: Sinä riität. Juuri tuollaisena, tiski- ja pyykkivuorenkin selättämänä. Sinä riität.

Minun mottoni arjessa: Elä hetkessä ja yritä parhaasi – se riittää.

Kun lapset menevät illalla nukkumaan, minä: tiskaan, käyn lävitse bujosta tulevan päivän tehtävälistaa ja istun mieheni viereen läppärin kanssa bloggaamaan.


Luit juuri minun vastaukseni Tehtävänimikkeenä Laura – blogin äitikirja – haasteeseen.

Olisi ihanaa, jos sinäkin osallistuisit!

Näin äitienpäivän alla on ihana pysähtyä miettimään omaa äitiyttään. Bloggaava äiti, muistathan jättää vastauspostauksesi linkki kollegani Lauran postaukseen, sillä hän kokoaa niistä postauksen äitienpäiväksi! Lauran postaushan löytyy täältä.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Pihatöitä – nurmikon istuttaminen

Eräänä aamuna olivat kunnan tyypit käyneet heittämässä etupihalle nurmikon siemeniä. Haluaisin sanoa vihdoin ja viimein, sillä olinhan ehtinyt jo kysellä heidän peräänsä. Silti tapahtunut ei ollut iloinen yllätys.

Nämä kunnan työntekijät eivät olleet koputtaneet meidän oveen tervehtiäkseen meitä, he olivat vain tehneet ”työtä käskettyä”. Kyntäneet maata ja heittäneet nurmikon siemenet sinne sekaan. He eivät olleet kitkeneet niitä pihalle ilmestyneitä randomeita kasveja, eivätkä he olleet jyränneet maata.

Takapihalle he eivät olleet tehneet mitään.

Minä laitoin ällistyneen turhautunutta sähköpostia kunnalle asiasta menemään – mikä asiakaspalvelu, mikä kunnolla tekeminen?

Tuon näköiseksi etupihan olivat jättäneet.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi ja Elsa lepäili puoliunessa sängyllään. Minä kengitin Annan ja avasin patio-ovet. Lapion ja haran kanssa lähdin käymään takapihaa lävitse.

Käänsin maata, keräsin kiviä, kitkin. Haralla levittelin maan tasaisen kuohkeaksi.

Parasta jälkeä tulee, kun itse tekee.

Koskematonta maata…
Väsynyt puutarhuri ja taka-alalla parin tunnin työn tulos. Ovella kurkkii väsynyt taapero, joka oli auttanut äitiä keräämään kiviä.
Pihalta keräämämme kivet
Kuvan etualalla vielä koskematonta pihaa, lähempänä ovea harattu maa..
Minkä käppäilin tasaiseksi nurmikon siementen laiton jälkeen. Tässä Anna oli myös iloisesti apuna – hypittiin ja tampattiin yhdessä maata tiiviiksi!

Kunnalta ei ole kuulunut vielä vastausta, enkä tiedä, oliko tämä nyt edes kannattava liike – tehdä osa siitä työstä, minkä he olivat luvanneet tehdä kunnon laitteillaan puolesta. Kuitenkin maata työnnellessäni ja kaivellessani minun sieluni kukki; voi, miten yksi voikaan nauttia näin pelkästään mullan tuoksusta!

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia:

Erityislapsen voidessa huonosti, on vaikea antaa hänet muiden hoidettavaksi

Vaikka Elsan koulu on hyvin kykeneväinen huolehtimaan Elsasta, emme ole häntä vieneet kouluun tällä viikolla.

Aina kun Elsa on kipeänä, me takerrumme häneen kuin mitkäkin ylihuolehtivaiset helikopterivanhemmat. Haluamme itse olla lähellä, hoitamassa, huolehtimassa, pitämässä hyvänä.

On vaikeaa luovuttaa hoitovastuu lapsesta toiselle taholle silloin, kun lapsi voi huonosti.

Entä, jos romahdus huonompaan tapahtuu juuri tuolloin, kun lapsemme ei ole kanssamme?

Vaikka koulullakin on omat sairaanhoitajat jatkuvasti paikalla, heidän toimistonsa on jopa Elsan luokkahuoneen vieressä…

Vaikka olemme luonnollisesti puhuneet niin koulun kuin Elsan hoitopaikan kanssa, että jos aihetta huoleen ilmenee, ensin soitetaan ambulanssi ja sitten vasta ilmoitus meille… Vaikka koululla kaikki ovat käyneet ensiapukoulutuksen…

Niin mieluummin pidämme hänet kotona. Muidenkin lasten kannalta on tärkeää, että emme päästä Elsaa kouluun silloin kun hän saattaisi tartuttaa muihin räkätaudin.

Emmekä tietysti halua rasittaa häntä liikaa. Vaikka hänellä ei ole ollut kuumetta, niin jatkuva rykiminen ja yskiminen selkeästi rasittaa häntä.

Olkoonkin, että koulu pystyy ottamaan Elsan mukaan aktiviteetteihin silloinkin, kun hän tarvitsee lisähappea… He  yksinkertaisesti pystyvät ja osaavat tehdä kaiken, minkä mekin.

Kaikki ovat kuitenkin olleet hyvin ymmärtäväisiä. Koulunkaan kanssa asian suhteen ole ollut ongelmia, vaikka emme ole tällä viikolla Elsaa kouluun tuoneet. Kaikki ymmärtävät, että tapahtumat kahden vuoden takaa vielä kummittelevat mielissämme silloin, kun Elsa voi huonosti. Että hiljaa mielissämme pelkäämme sitä, että Elsa joutuu vielä uudestaan hengityslaitteisiin.

Lue lisää: Elsa on hengityslaitteessa teho-osastolla

Tämä viikko onkin kulunut kotosalla elokuvia katsellen ja lasten kanssa halien. ”Onneksi” Annallekin tuli räkätauti (sama pöpö?), niin olemme oikein porukalla linnoittautuneet sohvalle tuijottelemaan koomatoosaa. Vaikka näin torstaina alkaa aikuisella jo mökkihöperyys vaania, niin lapset ovat olleet tyytyväisiä. Eivätpä he muuta ole kaivanneetkaan kuin aikuisten läheisyyttä ja haleja, ja sitä he ovat saaneet rutkasti!

Aiheeseen liittyviä postauksia

Letitysbuumi – lapsille ranskanletit

Olen aina ihaillut muiden tekemiä kauniita kampauksia, oli ne sitten lapsen tukkaan väsätty tai aikuisen karvoihin. Olen ihan tumpelo oman tukan kanssa, enkä siihen mitään sen kummempia virityksiä ole koskaan laitellut.

Nyt kolmen tytön äitinä on hiuksia tullut letiteltyä perusletille sekä sidottua poninhäntiä että saparoita.

Ajan kuluessa siitä tulee aika tylsää.

Yksi ilta aloin Elsan tukkaan värkätä ranskalaista lettiä, koska aina olen halunnut sen oppia tekemään. Toisena iltana suihkunraikas Anna sai tukkakäsittelyn. Mitä enemmän hiusten kanssa puuhailin, sitä sujuvammin puuha sujui. Koin älynväläyksiä – ah, näin tää meneekin –, epäonnistumisen tuomaa turhaututumista ja eritoten onnistumisen riemua.

Ohjeita etsin netistä, mutta tehdessä en ohjeita vilkuillut.

Instagramissa meitä seuraavat ovatkin osan näistä leteistä jo bonganneet:

Jos sinäkin haluat kokeilla, niin pikaisella hakukoneen rasituksella löysin muun muassa tämän suomenkielisen ohjeen: Näin teet kauniin ranskalaisen letin – katso helppo ohje! – Anna.fi:stä.

Jos minäkin opin, niin opit kuule sinäkin.

Letittämisestä – tai tukan laittamisesta ylipäätään – on tullut jo osa meidän päivittäisiä rutiineja tyttöjen kanssa.

Tykkäätkö sinä letittää lastesi tukkaa?

Aiheeseen liittyen aikaisempia postauksia:

Ikkunaremppa ja sairaalareissu – että sellainen maanantai.

Kyllä sitä joskus miettii, että milloinkahan tämä tästä rauhoittuu. Huonompana hetkenä jopa kysyy, että miksi taas me?

Kyllä sitä niin paljon mieluummin olisi nähnyt, että Elsa menee kouluun niinkuin maanantaiaamuna kuuluisi ja Annan kanssa tehtäisiin kotihommia ja käytäisiin ulkoilemassa. Sellaista normaalia perhearkea, arjen vankkoihin rutiineihin nojaavaa turvallista tylsyyttä.

Meillä rutiinit eivät ikinä ehdi muuttua tylsiksi – päinvastoin. Päivinä, jolloin niitä voidaan seurata, ne tuntuvat luksukselta. Ihanuudelta. Upeudelta. Vapaudelta.

Toisin kuin tänä maanantaina.

Ensinnäkin, Elsan yskä paheni yön aikana. Aamulla hän oli niin väsyneen ja voipuneen näköinen, lisähapessakin, että hälytyskellojen kilkatusta ei voinut olla kuulematta. Peruimme koulun ja päätimme soittaa sairaalaan – olisi viimeinkin aika saada tietoon keuhkojen tila röntgenin avulla!

Toiseksi, Rubyn äiti oli poikkeuksellisesti tänä maanantaina töissä, joten minun oi tarkoitus hakea Ruby koulusta kolmen aikoihin.

Siemailin siinä sitten kännykkä kädessäni aamukahvia ja etsin puhelimesta sairaalan numeroa, kun keittiön ikkunasta paljastui tällainen näkymä:

Kolmanneksi – meiltä näköjään vaihtuu tänään ikkunat. Se ei sitten ollutkaan mikään myöhäinen aprillipila tai viestinnällinen moka. Meidän talon ikkunat näemmä ihan oikeasti vaihtuvat. Eikä tietysti sinä päivänä, mikä meille oli ilmoitettu – viime viikon torstaina – vaan tänään. Maanantaina.

Juuri, kun meinasin soittaa sinne sairaalaan.

Ei siinä sitten muuta, kuin päästin työmiehet sisälle purkamaan entisiä ikkunoita pois ja asentamaan uusia…

Soittoa ystävällemme Hanlonille ja Danin äidille, joista lähdin tulevaa anoppiani hakemaan meille talon- ja lapsenvahdiksi. Ajoin siis noin puolen tunnin matkan Christchurchiin, otin kyytiin Danin äidin ja ajoin takaisin kotiin, missä Dan odotti lasten kanssa.

Anna jäi mielellään grandman kanssa kotiin, kun me lähdimme Poolen sairaalaan.

Poolen sairaalalla morjestimme paljon tuttuja. Elsa nukahti kättelyssä, eikä paljoa havahtunut lääkäreiden tekemiin tutkimuksiinkaan. He tekivät röntgenit, kuuntelivat keuhkot, kurkistelivat nieluun ja ottivat näytteitä. Minä näin touhusta vain osan, sillä minun oli pian lähdettävä takaisin kotiin.

Grandma’lla oli nimittäin aika terveyskeskuksen lääkärille, minne olin luvannut hänet viedä. Onneksi rakennusmiehet olivat urakoineet kunnolla ja saaneet kuusi ikkunaa asennettua jo puoli kolmeen mennessä, joten lähdimme kaikki samalla oven avauksella meiltä.

Ruby oli kysynyt lupaa, josko hän saisi mennä kaverinsa luokse koulun jälkeen. Mikä sopi oikein mainiosti – siten hän tietämättään välttyi pitkälliseltä autossa istumiselta, paikasta paikkaan juoksemiselta ja sairaalassa odottelulta. Minkä lisäksi minun ei tarvinnut ehtiä kello kolmeksi hänen koululleen häntä hakemaan!

Sen sijaan ajelin suoraan Christchurchiin ja Grandma:n terveyskeskukselle. Autossa viihdytin taaperoa ja koiraa sillä aikaa, kun grandma kävi lääkärillä. Soitin tilannepäivitystä sairaalalta – siellä edelleen odoteltiin jotain testin tulosta.

Vein Grandma:n kotiin. Verryttelimme vähän jalkojamme Annan kanssa ja leikimme Grandman luona leluilla samalla, kun minä kittasin ryystää armollisen kupillisen kahvia.

Sairaalassa minua ja Annaa vastassa oli koko iltapäivän nukkunut Elsa, joka oli huonolla tuulella. Häntä yskitti ja hänellä oli selkeästi paha olla. Minä jäin Elsan seuraksi, kun Dan käytti Annaa osastokierroksella morjestamassa kaikkia tuttuja lääkäreitä ja hoitajia, jotka olivat kyselleet Annankin perään.

Minä halusin silittää Elsan pahan olon pois. Halusin jokaisella hellällä käteni liikkeellä huitaista edes osan kaikesta hänen kokemastaan ärsytyksestä ja kivusta pois.

Tuntien kuluessa Annallakin meni hermo. Hänelle tuli nälkä ja jano ja väsykiukku ja kaikki ärsytti, eritoten se, kun kaikki tuntuivat tuntevan hänet mutta hän ei muistanut ketään ja koko paikka oli outo ja..

Ja onneksi siinä vaiheessa – vihdoin ja viimein – oli tuomio valmis. Elsan keuhkot olivat paremmassa kunnossa kuin mitä ne olivat kuukausi sitten. Nyt he epäilivät, että Elsalla olisi bakteerin aiheuttama tulehdus nielurisojen takana kurkussa. Siihen ja kuin keuhkojenkin parantumista tukemaan he päättivät laittaa Elsan jälleen antibioottikuurille – eri antibiootille, kuin viimeksi. Se on nimenomaisesti sellainen antibiootti, joka vaikuttaa keuhkoihin ja kurkkuun.

Lue lisääMiksi Elsalla on niin paljon hengitysvaikeuksia?

Minä kannoin kaikkea ärsytystään ja hämmennystään kirkuvan taaperon pois osastolta ja hain auton lähemmäksi. Dan pakkasi kaikki loput tavarat ja seurasi perästä Elsan kanssa.

Kotona olo oli pöllämystynyt.

Että sitten sellainen maanantai.

Aiheeseen liittyviä postauksia

 

Lapsen upeat uudet silmälasit!

Yksi tehtävälistani kohdista on nyt suoritettu – Elsa on saanut uudet silmälasinsa!

Vanhoillehan kävi hupsusti. Muuton tohinassa ne olivat jotenkin päätyneet lattialle ja siitä ne onnistuivat löytämään tiensä todennäköisesti jonkun jalan alle. Kun sitten kissojen ja koirien kanssa etsittiin kyseisiä laseja, ne löytyivät palasina lattialta. Onneksi lasiosat olivat ehjät, sangat olivat vain rikki!

Ei kuitenkaan hätäännytty tästä, sillä Elsalla oli näöntarkastus varattu sairaalalle juuri parin päivän päästä tapahtuneesta.

Siellä todettiinkin Elsan tarvitsevan hiukan vahvemmat lasit. Ne numerolukemat hävisi minun hajamielisistä muistilokeroista välittömästi, mutta vanhat lasit olisivat menneet kuitenkin vaihtoon, olivat ne rikki tai ei.

Etsimme paikallisen optikkoliikkeen, ja saimme siellä mitä ihaninta asiakaspalvelua. He mittailivat, tarkastelivat, kokeilivat ja tekivät kaikkensa, että niin me vanhemmat kuin asiakas itsekin olivat tyytyväisiä uusiin laseihin.

Ja ollaan me. Taidettiin samalla löytää se meidän pitkäaikainen optiikkoliike.

Edellisen kerran haimme tyttären silmälasit ruokakaupan kyljessä olleesta optikkoliikkeestä (brittisuomalaisille tiedoksi – se oli Asdan optikko). Vaikka sielläkin tekivät asianmukaisesti omat mittauksensa, se tuntui lähinnä hätiköiden tehdyltä ”kunhan on” – operaatiolta tähän perheyrityksen tekemään verrattuna! Asiakastyytyväisyys on ihan eri sfäärissä tämän paikallisen optikkoliikkeen kanssa.

Extrahyvältä tuntui myös tukea paikallista yksityisyrittäjää.

Se niistä sivuraiteista – mitä mieltä sinä olet Elsan uusista laseista? 

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia

Taapero töni muita päiväkodissa: äiti syyllisti itseään

Päivä oli ollut muutenkin jo kurja. Olin joutunut turvautumaan rauhoittaviin, laannuttaakseni paniikista sykkivän sydämeni ja ahdistuksesta tärisevät käteni. En osaa sanoa, mikä olon oli laukaissut, mutta ilman lääkitystä en saanut itseäni rauhoittumaan.

Menin sitten hakemaan kuopustani päiväkodista.

Kuunnellessani Annan oman työntekijän raporttia päivän kulusta paniikki murahti uudestaan sisimmässäni. Se puristi vatsalaukun pohjasta, laittoi varpaat tärisemään.
Juokse tai kuole.

”Ihan vain halusin sanoa, että Anna rakasti leikkiä roolileikkejä, mutta hän ei ollut kiva kavereilleen tänään. Hän tuuppi ja töni muita sekä repi leluja muiden käsistä. Kun häntä toruttiin, hän suuttui ja heitteli leluja.”

”Hän siis kokeili rajojaan ihan todella,” sain sanottua. Ihan hämilläni, hätääntyneenä, kummillani. Minun lapseni? En ole nähnyt hänen tuuppivan tai tönivän toisia.

Olo oli voimaton. Miten minä voin puuttua tilanteeseen, joka on jo tapahtunut? Kun ei kaksivuotias vielä voi muistaa omaa käytöstään tuntien kuluttua?

Kiitin, ja lähdimme Annan kanssa kotiin. Hän nukahti autoon, mistä kannoin hänet suoraan sänkyyn.

Katselin nukkuvaa pikkuistani ja syytin itseäni. Jotain olen tehnyt väärin, kun tyttö noin purkaa jotain pahaa oloaan muihin. Jotain olen tehnyt väärin, kun tyttö on noin räiskinyt.

Vasta juteltuani äidilleni asiasta olo helpotti. Lastenohjaajaksi kouluttautunut äitini muistutti, että lapsenihan oli käyttäytynyt aivan ikäiselleen tyypillisellä tavalla. Hän oli osoittanut merkkejä ”Minä itse” – vaiheesta, siitä kuuluistasta ”tää lelu on minun koska näin sen/leikin sillä/kosketin sitä” – vaiheesta.

Hän myös huomautti, miten hyvä merkki lapsen kiukuttelu päiväkodissa on. Lapsellani on siellä selkeästi turvallinen olo, siellä hän uskaltaa osoittaa niitä ”kiellettyjäkin” tunteita – olla pahalla päällä, turhautunut, kiukkuinen.

Että en minä ole tehnyt mitään väärin.

Kuitenkin jännitin, kun hain lasta seuraavan kerran päiväkodista. Onko siellä nyt käyttäydytty? Jos ei, olisiko se merkki vaikka stressistä? Onko lapsi vaistonnut minun ahdistuneisuuteni ja oireilee sitä itse päiväkodissa?

Lapsi oli nauttinut päivästään, oli leikkinyt nätisti muiden lasten kanssa. Ei ollut töninyt tai tuuppinut muita. Hän oli ollut juuri oma aurinkoinen, ihana itsensä.

Kysymys jääkin – niinkuin moni teistä on jo minut pistänyt muutenkin miettimään – miksi minä itseäni syyllistän näin paljon? Miksi en osaa höllätä omaa nutturaa, miksi en osaa olla itselleni armollinen?

Mistä tämä syyllisyys kumpuaa?

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Maalaistytön unelma: oma piha

Revin murattia seinistä ja eritoten aidoista. Kitkin kyykkyasennossa pihamme reunustoja. Kaivelin mullasta juuria, haralla työntelin maata tasaiseksi. Valmistelin jälleen pihaa nurmikon siemeniä varten.

Täytin nettikirpparilta ilmaiseksi löytämääni kompostoria puutarhani jätteellä – juurilla, lehdillä, muratilla.

Arvuuttelen vielä, jätänkö tuon vajan seinälle kasvaneen muratin rauhaan vai revinkö senkin pois… Aidan olin jo saanut vapautettua muratista.

Kädet ja polvet mullassa, minä hymyilin. Tätä olen toivonut niin pitkään. Omaa pihaa, jota kuopsuttaa, haravoida, laittaa ja kunnostaa.

Anna juoksenteli taustalla ja yhdessä ihmettelimme pihalta löytyneitä kotiloita. Hän kipusi selkääni, painoi poskensa poskeani vasten ja seurasi siinä kitkemistäni. Puristi tiukasti jaloillaan kylkiäni ja kädet kaulani ympärillä hän pysyi selässäni. Minä kitkin.

Työni tulosta

Halusin pihan nyt vain tasaiseksi.

Alekorista matkaan oli lähtenyt kaksi laatikkoa sekalaisia kukkien siemeniä. Sellaisia kukkia, joiden pitäisi houkutella perhosia ja mehiläisiä pihaan. Kunhan nurmikko on vihdoin ja viimein istutettu, kaivaa kuopsuttelen kukkapenkin johonkin kohti pihaa.

Pihalle olisi jo suuriakin suunnitelmia ja haavekuvia, mutta mitään pysyvää en sinne vielä rakenna. Paperityöt ammattilaisten välillä talomme laajennuksesta ovat edenneet, joten muutaman kuukauden päästä takapihalla möyriikin jonkinlainen työkone. Toivottavasti.

Lue lisää: Remonttisuunnitelmia ja muuttostressiä

Vaikka tekemäni pohjustustyö nurmikolle on eräällä tavalla turhaa, meneehän se nurmikko työkoneen alla ja rakennustöiden tiimennyksessä pilalle, niin silti minä kaivelen pihalla multaa naama seesteisessä hymyssä.

Tämän maalaistytön sielu löysi rauhan mullan tuoksusta ja kitkemisestä.

Nyt illan pimeydessä suorastaan odotan sitä, että pääsisin pihalle kitkemään taas.

(Mitähän olisi se teini-ikäinen Maiju sanonut, jos kuulisi aikuisen minänsä oikein odottavan pääsevänsä kitkemään?)

Aikaisempia postauksia

 

Kevätmasennuksenko kourissa?

Viimekin vuonna ahdisti näihin samoihin aikoihin. Silloin karkasin kaverin koiran kanssa lenkkipoluille arkeani karkuun (linkki).

Koko ajan mielessä pyörii, että pitäisi nyt olla niin pirun onnellinen.

Kiitollinen tästä kaikesta, mitä on saatu. Päästiinhän me muuttamaan tähän isompaan taloon, joka on ihana, jossa on omat ongelmansa ja kipukohtansa, mutta missä on tilaa. Josta tulee vielä oikein ihana koti, kun jaksaa fiksailla, laitella sähköpostia, muistutella ja hoputtaa ammattilaisia.

Hirvittää välillä katsoa pankkitiliä, kun uuteen isompaan taloon on tietysti pitänyt tehdä aikamoisia hankintoja lattiapintamateriaaleista verhotankoihin ja muihin tykötarpeisiin. Ne on investointeja, ja kerran se vain kirpaisee – kun kuitenkin me pärjätään.

Jotenkin vain tuntuu, että kaikki on keskeneräistä, enkä ehdi mitään. Etten riitä. Kumarran yhteen suuntaan, niin pyllistän toiselle.

Pitäisi

  • tehdä enemmän Elsan kanssa – leikittää, harjoittaa fysioterapiaa, huolehtia kuulolaitteiden pysymisestä paikoillaan
  • tehdä enemmän Annan kanssa – pitäisi sanoittaa tunteita ja tekemisiä enemmän, kuin myös lukea, piirtää, harjoitella kuullunymmärtämistä…
  • järjestää jotain kahdenkeskistä Rubyn kanssa; edellisestä kerrasta on jo aikaa
  • laittaa piha kuntoon
  • järjestää Elsan synttärit
  • järjestellä uuden pyörätuoliauton hankkimista
  • uusia passi
  • saada yläkerran lattiarempan viimeistelyt tehtyä
  • kysellä Elsan botoksiklinikan perään
  • tilata Elsalle uudet silmälasit
  • laihduttaa – koska nyt tämä oma kokoni on alkanut minua ahdistaa.
  • olla enemmän yhteyksissä kavereihin

Minua pelottaa

Elsan epilepsia – edelleen koulusta tulee lappuja, jossa kerrotaan oudoista episodeista. Olisiko ollut epileptinen kohtaus?
Elsan hengitysvaikeudet – kun ei antibioottikuuri poistanut lisähapen tarvetta
Elsan dystonia – taas iski itseltään huuleen vekin, ennenkuin ehdittiin väliin ja pitämään kädestä kiinni, kun vahva pakkoliike iski hänen oman kätensä kohti naamatauluaan.
Elsan tuleva nielurisaleikkaus – vaikka rutiinitoimenpide normaalisti, Elsa joutunee viettämään päiviä sairaalassa leikkauksen jälkeen

Samalla minua ahdistaa,

että oma äitini on ollut jälleen kipeänä Suomessa, enkä minä ole voinut olla mitenkään avuksi. Vähän kuin viime vuonna, mutta ei yhtä pahana – sairaalassa ei joutunut olemaan kuin yön yli.

Isäni ottama kuva

Samaan aikaan 60 vuotta vanha isäpappani on aloittanut pyörittämään uudestaan kahvilaa, koska omistamiinsa yritystiloihin ei ollut tullut toista yrittäjää, eikä tyhjäksikään voitu jättää. Se sama isäpappa, joka jalkansa katkaisi viime vuoden puolella ja jonka liikkuminen oli vielä meillä helmikuussa vieraillessaan kömpelöä. Siellä hän nyt leipoo hyllyt täyteen tavaraa ja keittää kahvia asiakkaille. Äiti olisi touhussa mukana – niinkuin koko lapsuuteni ajan – jos ei nyt olisi toipumassa keuhkokuumeesta.

Enkä minä voi olla apuna. 

 

Minua ahdistaa ja pelottaa

vanhempieni kunto ja jaksaminen. Minua ahdistaa, että en voi olla parempi ystävä ystävilleni, joilla on nyt vaikeaa. Minua ahdistaa oma ulkonäköni ja se, miten kiloja on tämän vuoden puolella kertynyt kehoon. En tunne oloani kotoisaksi omassa kropassani.

kun meidän piti mennä juhlistamaan isän 6-kymppisiä. Mitenkähän nyt järjestynee, kun isä on taas yrittäjänä ja Elsan kunto heittelee näin paljon?

Samaan aikaan tämä ”Seuraajan” kysymys pyörii mielessä, ihan jo ennen tätä kommenttiakin:

Eikö pitäisi olla tyytyväinen,

  • kun meillä on jo 5-7 yötä viikossa yöhoitaja? Että me olemme saaneet nukkua?
  • että me olemme päässeet muuttamaan tähän ihanaan isoon taloon?
  • kaikkiin näihin tuleviin remontteihin, joilla rakennetaan meille unelmiemme koti – meille ilmaiseksi?
  • kun Elsa on mitä ihanimmassa koulussa, juuri siinä, mihin hänet haluttiin? Siinä, missä hän näkee kaikkia terapeutteja päivittäin, jossa sairaanhoitajat on viereisessä huoneessa, missä opettajat ja muu henkilökunta ovat juuri Elsan kaltaisiin lapsiin erikoistuneita?
  • että meillä on asiat nyt niin paljon paremmin kuin vaikka vielä puoli vuotta sitten – tai jopa kaksi kuukautta sitten?
  • että jääkaapissa on ruokaa ja kaikki toimii, laskut tulee maksettua ja niin edelleen?

On hetkiä,

jolloin hymyilen ja kehrään tyytyväisyydestä ja onnesta. Sitten kohta käperryn taas tänne sohvan nurkkaan ilmeettömänä, ahdistuneena, ajatuksieni piinaamana.

Kun niin pitäisi. 

Ja nytkin ahdistaa, että tulipa valitettua. Kun ei pitäisi valittaa. Kun on meillä asiat niin hyvin.

Aiheeseen liittyviä postauksia