Unelmista totta – uusi koti

~ Meriannen ~ 7 kommenttia

Ensimmäisenä aamuna makailin pitkään sängyssä, ihan vain hiljaa kuunnellen. Takapihalta kuului lintujen laulu, se innostunut räksätys ja lurittelu, kun ne aamupalaansa mättivät syödä naapurin pihalla. Voiko tämä olla tottakaan?

Hiljaa sipsutin kulkea alakertaan, minne mieheni ja kuopukseni olivat jo livahtaneet mennä hetkeä aiemmin. He istuivat vierekkäin sohvalla, aamuauringossa, halaillen. Elsa lekotteli patjallaan vaakatasossa, naureskellen.

Minä hain kahvia ja katselin kahvimuki kouraan unohtuneena keittiön ikkunasta pihalle. En katseellani seurannut liikennettä, taukoamatonta ihmismassan kiirehdintää, autojen vilinää.

Aiempi kotihan sijaitsi kiireisen autotien varrella, lähiön keskuskadun vieressä. Päivisin kadulta kuului ajomoottorien pörinä ja surina, torvien tuuttailut ja hälytysajoneuvojenkin huudot useamman kerran päivässä. Viikonloppuisin kadulta raikui kännisten örvellys, olihan pubi ihan kivenheiton päässä.

Nyt katselin, kun oman autoni ja naapureiden autojen välissä puikkelehti pulska katti. Kotikatu on hiljainen umpikuja, jonka varrella on vain naapuruston taloja – ei yhden yhtä puotia, kauppaa, pubia, vain asuintaloja. Kissa vilahti piiloon, kun etupihamme ohi kulki ihmistä ulkoiluttava koira. Koiralla oli kirsu tiukasti kiinni maaperässä, olisikohan seurannut ketun jalanjälkiä vai sittenkin pupun? Tai mäyrän?

Ei kuulunut liikenteen möly, kun ikkunaa raotti.

Laatikkoelämää.

Vaikka taiteilenkin vielä laatikkolabyrintin keskellä ja mietin, minne mikäkin tavara kuuluu, olen silti onnellinen. Onnellinen tästä isosta muutoksesta. Mietin, miten erilainen asumiskokemus tämä tulee meille olemaan – kuinka asumme edelleen kaupungissa, kaikkien palveluiden lähettyvillä, mutta näin rauhallisessa lähiössä ihan ison puiston vieressä…

Saanen esitellä – uusi kotimme.

Olkoonkin, että kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan ja seuraavien päivien aikana mikro käy kuumana lämmittäessä illallisaterioita toistensa perään, koska sähköhellaa ei ole saatu vielä kytkettyä.. Tai kuinka Internettiä ei tultukaan asentamaan niin pian kuin luultiin ja kännykästäkin loppui data, niin silti. Minä nautin.

Nautin, koska olemme muuttaneet ihan liian pienestä asunnosta isompaan taloon.

Postaus kirjoitettu 22.3.2018

Muuttoa edeltävä lauantai – sairaalaa, lunta ja muuta kaaosta

~ Meriannen ~ Kommentoi

Hoitopaikasta soitettiin. Elsalla oli ollut todella huono yö, jatkuvaa yskimistä, hengityskatkoksia – ja muita hengitysvaikeuksia. ”Soittakaa vaan sairaalaan, me tullaan kohta,” vastasimme, kaadoimme aamukahvit kohti nieluja ja hyppäsimme autoon.

Hoitopaikassa meitä odotti unelias ja kalpea lapsukainen. Ajelimme suoraan sairaalaan, minne isänsä jäi lapsen kanssa.

Kotimatkalla Annan tuijotellessa ikkunasta ulos, minä pyyhin kyyneleitä.

Tänään olisi pitänyt tehdä niin paljon. Olisi pitänyt käydä hakemassa loput lattiamateriaalit, pakata, siivota, tehdä kaikkea muuta tähdellistä ja tärkeää maanantain muuttoa varten.

Ei millään sellaisella kuitenkaan ollut mitään väliä, kun tytär taistelee saada henkeä tukkoutuneiden hengitysteiden kautta. Kuumetta ei ollut, eikä hän ole kunnolla räkäinenkään – hän vain kuorsaa, hän vain pitää pitkiä taukoja hengittämisessä, nenä on .. kuin kuivahtanutta räkää täynnä.

Kotosalla pyörittelin paperitöitä, viihdytin taaperoa ja pieni vilkaisu ulos sai leuat loksahtamaan. Annakin alkoi kiljua:

”SNOW! SNOW!”

Nii-in. Lunta.

Pääsenköhän vielä hakemaan Elsaa pois sairaalasta, jos lumi on tullut jäädäkseen vaikka päiväksi? Koko ajan sakeammaksi muuttuvan sateen lävitse tuijottelin brittikaaraani, joka ei talvirenkaita ollut eläissään nähnyt. Niillä kesärenkailla en minä lähtisi teille liukastelemaan, jos lumi vähänkään näyttäisi jäävän teiden pinnoille.

Snow! Snow! Jeee!

Annaa eivät minun murheet koskettaneet, hän näki vain taianomaisesti leijailevat valkoiset hiutaleet.

Yritin olla kuin taapero. Yritin nähdä vain taianomaisen lumen. Yritin unohtaa kaikki maalliset murheeni ja syventyä hetkeen. Nojailin Annan kanssa ikkunalautaan katselemassa lunta ja huokailin ”snow, lunta, snow” lapsen mukana. Annaa nauratti.

Silloin ystävämme Hanlon saapui henkiseksi tueksi ja avuksi. Anna juoksi välittömästi tädin syliin, minä pyöräytin kahvit tulille. Sitten Dankin soitti, kertoi Elsan olon kohentuneen, hengityksen parantuneen ja lääkärit olivat tyytyväisiä tytön oloon niin, että hän pääsisi kotiin. ”Tällainen säikähdys vain, taas,” huokailtiin, ja minä vilkaisin ikkunasta pihalle. Lumi suli välittömästi koskettaessaan vihreää nurmea.

”Minä tulen hakemaan,” sanoin.

Anna ja Hanlon lähtivät samalla ovenavauksella omalle pienelle reissulle kulmakauppaan, jossa Anna sai maksaa Hanlonin ostokset antamalla myyjälle kolikot.

Kotona siskokset nauttivat yhdessä täti-Hanlonin seurasta, ja minä lähdin sitten niille lattiapintaostoksille. Ostin lisää laminaattia, listoja, listanauloja ja sitten urheana tyttönä kannoin ne hennossa lumisateessa uuden kodin yläkertaan.

Nyt istun vanhan kodin olohuoneessa ja kuuntelen, kun Elsa kuorsaa. Olisiko se nämä säämuutokset, jotka saivat Elsan hengitystiet näin reagoimaan? Punomme lapsen kasvoille happiviikset, hän katselee tyytyväisenä televisiota ja rentoutuu.

Minäkin yritän rentoutua.

Olo on kuin jonglöörillä, jonka pitää heittää pallot ilmaan ja heittää voltti, ennenkuin ottaa kopit ja heittää pallot takaisin ilmaan. Aina joku pallo tippuu maahan, mistä se on poimittava. Aina ei ehdi heittää volttia pallojen halkoessa ilmaa.

Mutta silti sitä on vain yritettävä.

Sellaista kaaosta jo ennen muuttoa – mitähän tapahtuu muuttopäivänä?

 

Muuttoa karkuun rannalle

~ Meriannen ~ 2 kommenttia

En uskonutkaan, miten monesta asiasta voi nostaa kinastelusodat kotona pystyyn.

Tässä esimerkkejä siitä, mistä me Danin kanssa olemme nahistelleet ennen muuttoa:

  • Millainen verhotanko hankitaan keittiöön?
  • Missä Elsa tulee nukkumaan, jos rappushissiä ei saada ajoissa asennettua?
  • Minkälaiset lattiapinnat asennetaan yläkertaan? Laminaattia, kokolattiamattoa vai vinyyliä?
  • Voidaanko uusiokäyttää edellisen kämpän laminaatit uudessa kodissa?
  • Pidetäänkö Elsan synttärijuhlat meillä uudella pihalla jo huhtikuussa, vai odotettaisiinko sittenkin toukokuuhun?
  • Mikä makuuhuone on kenenkin…
  • Mitä syödään illalliseksi?
  • Kumpi soittaa sähköyhtiölle, kumpi käy kaupassa, kumpi pakkaa pois …

Voi, muuttostressi.

Kaikesta nahistelusta huolimatta kämppä alkaa tyhjentyä, vanhat laminaatit on irroitettu paikoiltaan ja viety uudelle kodille. Perjantaina availlaan jo kaasuhanoja uudessa kodissa, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin mehän muutetaan uuteen kotiin jo maanantaina.

Kaikesta kinastelusta huolimatta halimme ehkä normaaliakin enemmän.
En haluaisikaan kinastella kenenkään muun kanssa näistä asioista.

Silti oli kiva lähteä päästelemään höyryjä aurinkoiseen kevätsäähän esikoiseni kanssa.

Anna oli päiväkodissa ja Elsa kotiutui juuri koulusta. Aurinko lämmitti nahkaa kivasti, joten nappasin lapsen vain lennosta koulukyydistä ja lähdin kulkemaan hänen kanssaan kohti merenrantaa. Isänsä jäi kotiin irrottelemaan laminaatteja lattiasta.

Minua ja Elsaa nauratti.

Katselimme kukkaan puhjenneita puita ja haistelimme tuulta.

Tuulta, joka muuttui kylmemmäksi sitä mukaa, mitä lähemmäksi tulimme rantaa.

Tietysti.

Olin onnistunut lähtemään matkaan ilman peittoja tai muita peitteitä, ja vaikka Elsalla oli kahdet housut ja paksu huppari, pelkäsin hänen saavan kylmää. Joten riisuin oman hupparini ja kiedoin sen hänen päälleen.

Lapselle hän antoi vaikka paitansa päältään

niinkuin mummostani sanotaan.

Suunnitelmani oli kulkea rannalle, kävellä rantaa pitkin ensimmäiselle ”siksakille” ja sankarimaisesti mennä siitä ylös. Siksakkia ihastelin ja innostuneena omasta haasteestani lähestyin siksakin sisäänkäyntiä…

Vain huomatakseni tämän merkin:

”Itäjyrkänteen siksakki ei sovi pyörätuolilaisille ylhäällä olevien rappusten takia.”

Se siitä sitten.

En ole hyvä u-käännöksissä, joten päätin jatkaa matkaa. Ehkä sitten seuraava siksakki..

Kävelin koko matkan Boscombe Chine Gardens (nettisivut) asti, sieltä Boscomben kautta kotiin.

Pieni happihyppely venähti 10 kilometrin mittaiseksi kunnon kävelylenkiksi, ja oli se sen arvoista!

Illalla jaksoi pakkailla laatikon tai pari sillä auringosta ladatulla energialla.

Silti, en malta odottaa, että ollaan saatu muutto hoidettua pois alta! Uusi koti tuntuu hetki hetkeltä enemmän nimenomaan kodilta eikä vain ”kämpiltä”.

Kiitos.

~ Meriannen ~ 3 kommenttia

Te olette ihan mielettömän upeita. Kyllä sitä edellistä postausta julkaistessa mietin, että mitähän silmien pyörittelyitä tästäkin seuraa. Että mitäs tuo tuossa vikisee, mitäs bloggaat jos julkaiseminen ahdistaa? Mikset sitten lopeta kokonaan?

Vaikka yhden yhtä negatiivista kommenttia ei tullutkaan (KIITOS IHAN MIELETTÖMÄSTI SIITÄ!), niin vastaan tuohon itse.

Koska minä rakastan tätä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa heti, kun opin kirjoittamaan. Pidin netissä yksityistä päiväkirjaa legendaarisessa LiveJournalissa jo lukioaikana, ja siitä aikanaan siirryin julkiseen bloggaamiseen. En osaisi olla ilmankaan. Blogi on kuin osa minua, se olen minä. Täällä näkyy kaikki minun ajatuspieruni, hajatelmani ja kuulumiseni.

Siitä te myös kommenttienne perusteella tykkäätte – tästä aitoudesta. Kun tämä blogi on juuri sitä mitä minä olen.

Kiitos siitä. Ette uskokaan, kuinka tärkeitä kommenttinne ovat minulle.

Vaikuttaa siltä, että minulla tulee aika ajoin kriiseilyjä tämän bloggaamisen suhteen. Haluaisin olla enemmän kuin mitä olen, haluaisin kehittyä ja oppia ja tehdä enemmän kuin mihin tällä hetkellä vielä kykenen. Ja sitten ahdistun. Kaikki tunnekuohussa eilen kirjoittamani pohdinnat ovat varmasti lähellä totuutta. Tämä on yksi ainoista elämäni osa-alueista, johon minulla on täysi kontrolli. Ja siksi se rima nousee helposti niin korkealle.

Mutta halusin nyt vain sanoa –

Kiitos.

Kaikki tämä liittyi tähän postaukseen, jos sinulla oli mennyt ohi: Julkaise.

Julkaise.

~ Meriannen ~ 9 kommenttia

Sydän hakkaa rinnassa. Läppärin valo kasvoilla on kuin ajovalot peuralle. Olen jäätynyt, henkäisyjen väli on pitkä. Sydän lyö. Lyö. Lyö.

Kännykällä luen blogeja Bloglovinista.

Kaipaus kouraisee rintakehästä. Kaikki nuo postaukset, niin upeita, kauniita, sieviä, julkaistuja. Minäkin haluaisin. Klikkaan, luen, klikkaan, luen. Inspiroidun. Kaivan läppärin taas esiin, naputtelen postauksen. Hymyilyttää. Editoin postauksen melkein loppuun asti, mutta en pysty painamaan julkaise.

Minulle on taas tullut jonkinsortin identiteettikriisi tai pahimman sortin kirjoitusjumi. Ei siinä mielessä, etteikö tekstiä syntyisi. Sitä syntyy. Mutta julkaise napin painaminen on pelottavaa.

Kaiken muun elämän pyöriessä ympärillä hektisen kaaottisesti, on yksi asia, mitä voin hallita täysin. Omaa blogiani. Mitä tänne julkaisen, milloin tänne julkaisen, miksi tänne julkaisen. Ja nyt, taas, vaihteeksi, olen nostanut riman korkealle. En haluaisi mitä tahansa tänne postata.

Haluaisin postata jotain lyyrisen kaunista ja ajatuksia kutittelevaa niinkuin Lähiömutsi, naurunraikasta ja ihailtavaa kuin Rimpuileva mutsi tai tuulahduksen tuoretta pastellinsävyistä positiivisuutta kuin Voileipämutsi. Olla tabuja rohkeasti rikkova Munakoiso-mutsi, asiallisen lempeä ja hyväntuulinen kuin Pyykkivuorten yli kipuava mutsi.

Mutta minä olen vain minä. Mutsiis, minä.

Olenko muistanut ottaa masennuslääkkeet?

Vai voisiko olla sittenkin vain silkkaa fanaattisuutta, kontrollifriikkiyttä, tai taipumustani kunnianhimoon, jota nykyisessä elämäntyylissäni ei ole päästy tyrehdyttämään.. Kun päivästä toiseen olen äiti, sairaanhoitaja, kaikkea muuta kuin maailmaa paremmaksi muuttava ihmisolento.

Vai olenko sittenkin?

Perheelleni olen merkityksellinen ja jokapäiväinen ihmetekijä, ja eikö tämä blogi ole juuri minun väyläni muuttaa maailmaa kotipiirini ulkopuolella?

Siksipä kai tänne onkin vaikea postata.

Sitten luen Valeäidin inspiroivat ohjeet blogin aloittamiseen, ja ne rohkaisevat sanat saavat minut pakokauhun valtaan. Vaikka vuosien blogin kirjoittamisen jälkeen voisi luulla minun olevan jo konkari, saanhan tästä kirjoittamisesta jopa pienimuotoista palkkaa, tunnen huonommuutta. Huonommuutta?

Vai voisiko tämä olla jopa kolmenkympin kriisi?

Kun kai tässä iässä pitäisi olla jotenkin fiksu ja filmaattinen, paljosta tietävä ja osaava, kouluttautunut, upea ja esimerkillinen esikuva?

Tai sitten olen minä. Tällainen vain.

Tämmönen mutsi.

Bloggaava mutsi.

Joka pelkää julkaise – nappia.

Tulevasta kodista: muuttostressiä ja remppasuunnitelmia

~ Meriannen ~ 7 kommenttia

Muutto polttelee mielessä, se kutittelee peffan alla. Tuntuu, kuin pitäisi olla koko ajan pakkaamassa ja viemässä tavaraa uuteen kotiin. Mutta kun ei pysty vielä. Tai voi – mutta sitten käy niin, että tarvittu tavara olisi väärällä kämpällä.

Kahden kämpän loukussa ollaan vielä hetki.

Tuolihissiasiaa tulevat tutkimaan vasta maanantaina. Toimintaterapeutti ja rappuhissimyyjä mittailevat rappusten alaa ja miettivät keskenään, minkälainen se tilattaisiin. Sitten se tilataan. Jossain välissä toimintaterapeutti toisen myyjän kanssa pohtii, että minkäslainen tuoliosa siihen rappuhissiin otetaan. Sitten se tilataan.

Sitten odotetaan, että ne saapuvat, minkä jälkeen odotetaan, että ne päästään asentamaan.

Tiedättekö, miten turhauttavaa on, kun itse ei pysty tekemään asian eteen yhtään mitään?

Ärsyttävyyttä lisää se, että tuo tuolihissihän on vain väliaikainen ratkaisu.

Käytännössä koko alakerta rakennetaan uusiksi.

Uutta kotiamme tullaan nimittäin laajentamaan. Kaupungin maanmittarityyppihän päätti, että he rakentavat alakertaan yhden kokonaisen huoneen lisää. He laajentavat nykyistä olohuonetta L-muotoon, ja siihen huoneeseen rakennetaan uusi keittiö. Se, missä on nyt keittiö, muutetaan Elsan huoneeksi. Se pienen pieni vessa käytävän varrella laajennetaan Elsalle sopivaksi isoksi kylpyhuoneeksi.

Yläkerta pysyy sellaisenaan. Siellä on kolme makuuhuonetta ja kylpyhuone.

Me muutamme uuteen kotiin vain hetkeksi

Mummin kanssa uudella kodilla.

Kunhan rappuhissi on asennettu, me muutamme uuteen kotiimme väliaikaisesti. Sillä välin kaupungintalolla pyöritellään papereita ja eri asiantuntijat pitävät toisensa kiireisenä järjestellessään tulevaa remonttia. Todennäköisesti ja toivottavasti kesän jälkeen alkaa itse rakennustyö. Takapihalle emme enää pääsisi, sillä siellä pyörisivät koneet ja rakennusurakoitsijat.

Kun on aika purkaa nykyinen keittiö, meidät lähetetään evakkoon. Tulemme asumaan muualla muutamasta viikosta pariin kuukauteen, kun he purkavat nykyisen keittiön ja vessan ja muokkaavat niistä Elsalle ikioman huoneen sekä kylpyhuoneen. Niin, ja puuhastelevat tehdä meille upouuden keittiön.

Lopputuloksena

Muutamme sitten takaisin taloon, joka on potentiaalisesti meidän perheemme koti pitkälle tulevaisuuteen. Ehkä koko loppuelämäksi?

Olemme niin innostuneita.

Elsa nautti mummin haleista isovanhempien vierailun aikana.

Ja samalla kauhistuneita. Tästä kaikesta tulevasta pyörityksestä. Sekä peukaloiden pyörittelystä – kun niin paljon pitäisi vain odotella ja antaa muiden tehdä.

Mutta kyllä siitä tulee niin hieno.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

 

Lumisotaa Englannissa – maaliskuussa!

~ Meriannen ~ Kommentoi

Maaliskuussa yleensä katsellaan jo kauniisti kukkivia narsisseja ja ihastellaan kukkaan puhkeavia puita.. Sekä fiilistellään jo vähän lämpimimpiä kelejä.

Tämän vuoden maaliskuun ensimmäisenä päivänä lapset leikkivät lumisotaa pihalla. Eteläisessä Englannissa.

Rubyn sanoin,

”Ei tunnu todelliselta! Tän on pakko olla unta!”

Lunta oli leijaillut maanantaista keskiviikkoon, ihan nimeksi vain. Kuivan kirpsakassa pakkaskelissä kaikki vielä kuitenkin pelitti. Torstaina pelikenttä muuttui totaalisesti, sillä taivaan hanat aukesivat.

Koulukyyditys iski luukut kiinni, koulut sulkivat ovensa, päiväkotikin meni kiinni.

Pihalla raikui kikatus. Ruby malttoi laittaa vaan onesien päälle takkia, kun oli niin kiire päästä leikkimään lumella.

Taapero seurasi tarkasti isompia ja toisti perästä heidän tekemisiään. Näin hän oppi keräämään lunta hanskojensa päälle ja heittämään sitä. Hän oppi heittämään lunta ilmaan kuin kohti toisia. Hän oppi piirtämään lumeen ja potkimaan lunta.

Pakkaslumella ei lumiukon tekeminen luonnistunut, mutta lasten hurmiota se ei laskenut.

Torstaina tämä kaikki olikin hauskaa leikkiä vain, jotain, millä suomalaisena naureskella. Perjantaita vasten yöllä lumisade oli muuttunut vedeksi, mikä jäätyi lumen päälle. Tervetuloa, pääkallokeli! Lisää lunta jään päälle oli luvassa vielä myöhemmin iltapäivällä…

Armeija oli kutsuttu avustamaan teillä (BBC), nelivetomaasturien omistajat veivät vapaaehtoisvoimin henkilökuntaa sairaaloihin töihin ja kotiin. Täällä ei ole kalustoa lumen kanssa pärjäämiseen – eikä enää tätäkään suomineitiä naurattanut. Täällä oli oikeasti kaaos.

Mutta ei meillä hätää ollut. Lauantai-iltana lumi oli alkanut sulaa jo pois, maanantai-iltaan mennessä lumi on lähestulkoon muisto vain.

Mutta mitä muistoja tästä jääkään lapsille vielä pitkäksi aikaa! Annakin oppi sanomaan ”snow”.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Talvilomaviikon kuulumiset

~ Meriannen ~ 2 kommenttia

”Kyllä sitä tuli kiiteltyä, että omaa vaistoa tuli taas kuunneltua.

Vaikka epilepsialääkitystä ei päästykään vielä suunnitelmien mukaisesti aloittamaan, niin olisi tää viikko mennyt lomapaikassa ihan ”hukkaan”. (Muutoksia)

Tiistaina päiväkodista meille kotiutui räkänokka-Anna, joka oli kaiken energiansa kuluttanut muiden lasten kanssa leikkiessä. Hän nukahti ruokapöytään.

Keskiviikkona Elsankin nokka alkoi vuotaa, ja huomasimme outoa ihottumaa hänen selässään. Kohta molemmat lapset rykivät, olivat hyvin hellyydenkipeitä ja väsyneitä.

Torstaina molemmilla olikin jo kuumetta.

Perjantaina veimme Elsan sairaalaan, missä hän isänsä kanssa vietti yön tarkkailussa. Varuilta.

Ystävämme Hanlonin vahtiessa Annaa, minäkin pääsin halimaan Elsaa sairaalassa.

Edelleen lasten räkärännejä saa olla puhdistelemassa, mutta nyt on kokonainen päivä kuumeetonta aikaa takana!

Sairaalassa Elsan ihottuman ja muut oireet ajateltiin johtuvan jonkinkaltaisesta viruksen aiheuttamasta tulehduksesta, mutta koska Elsan keuhkot olivat puhtaat ja kuumekin pysyi hyvin aisoissa kuumelääkityksellä, saimme tyttäremme takaisin kotiin lauantaina. Sunnuntai-iltana mennessä ihottumakin on selkeästi jo parantumaan päin.

Odottelemme, että tyttö on terveempi eikä ihossa ole enää merkkejä ihottumasta, ennenkuin aloitamme uuden lääkityksen.

Että sellainen talvilomaviikko täällä..

Mites teidän talvilomailut?

Onko ne nyt alkamassa? Jo olleet? Pysyittekö terveinä?”

Kirjoittelin näin 18. päivä helmikuuta. Meinasin jo olla postaamatta tätä, kun vanhaa juttuahan tämä jo – mutta hei, selittäähän tämäkin tuota parin viikon blogihiljaisuuttani helmikuun lopussa!

Tuosta sunnuntaista eteenpäin:

  • minun räkätuotantoni käynnistyi
  • saimme uuden kodin avaimet
  • vanhempani olivat täällä käymässä
  • olemme pakkailleet muuttolaatikoita
  • yrittäneet järjestää lattiapintojen asennusta ja rappuhissiä
  • vanhempani pääsivät kotiin Suomeen juuri ennen lumimyrskyn iskeytymistä tänne eteläiseen Englantiin
  • lumikaaos

Niinkuin mainitsinkin jo edellisessä postauksessa!

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Paperiruttuja ja pahvilaatikoita

~ Meriannen ~ Kommentoi

Se tunne,

kun päiväkodin täti kertoo, kuinka lapsesi lempileikki on ollut niistämisen esittäminen.

Kun kaksi viikkoa olet niistänyt aivosi paperille, alkaa hymy hyytyä. Ajatus ei kulje, olo on tönkkö, päätä särkee ja kroppaa kolottaa, eikä kukaan ympärillä tunnu ymmärtävän nasaalipuhettasi. Toivot jo, että tulisi se kuume, joka polttaisi pöpön pois – mutta ei.

On se hehkee. Röörit tukossa.

Mutta onneksi viikon ajan oli tällainen tiimi hoitamassa meidän hektistä arkea – bongaa mut, se puolikuntoinen, lasiton räkänokka.

Onneksi vanhempani pääsivät jo kotiutumaan Suomen pakkasiin, ennenkuin tänne luminoviisi-Britanniaan todella ehti tämä Siperian lumi…

Ei siinä muuta, mutta täällä ollaan nyt sääolosuhteiden takia totaalisesti jumissa sisätiloissa, koska ulkona on pääkallokeli.

Kuva torstailta, kun lumi oli vielä kivaa höttölunta. Nyt lumen päällä on jääkerros.

Niin paljon olisi kuulkaa kerrottavaa!

Yhtäkkiä on taas niin monta rautaa tulessa, joita puolikuntoisena täällä pyöritellään, että ei meinaa mitenkään ehtiä blogiinkaan laittaa mitään sanan poikastakaan. Ollaan nimittäin muuttopuuhissa….! Yritetään lumikaaoksen keskellä järjestää uuteen kotiin lattiapintamateriaalien hankkimista ja asennusta sekä rappuhissin rakennusta uuteen kotiin sekä en-enää-edes-muista-mitä, vähän on kuulkaa innosta ja kauhusta pasmat sekaisin!

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Syyllisyyden tunteet omaishoitajan vapaalla

~ Meriannen ~ 2 kommenttia

Vaikka tiedän, että Elsa on hyvässä hoidossa, niin silti syyllisyys kalvaa.

Vaikka tiedän, että Elsa nauttii hoitopaikassa vietetystä ajasta ja aina pyydettäessä ja pyytämättäkin tulee kuvia Elsasta puuhastelemassa… Niin silti auringonpaisteessa Danin kanssa kävellessä ja yhdessä nauraessamme kuopuksemme toilailulle, ikävänkaltainen syyllisyys puristaa hetkellisesti rintakehää. Kun Elsa ei ole tässä hetkessä juuri nyt mukana.

Sitä kutsutaan omaishoitajan omaksi vapaaksi, tauoksi, mahdollisuudeksi olla muutakin kuin tiukan lääkintäaikataulun seuraaja ja sairaanhoitaja kotiasussa… Vaikka tämä mahdollistaa kallisarvoisten muistojen luomisen erityislapsen sisaruksille, kun vanhemmat voivat keskittää koko huomionsa vain heihin..

Niin silti se syyllisyys sieltä kumpuaa. Jostain sieltä syvältä. (*)

Pyörä ja kypärä saatu Ipanaiselta.

Tämä on vain asia, johon on totuttava. Hyväksyttävä, että tämä kipu on rakkauden merkki, eikä mikään tämä ole Elsalta pois. Hänhän on saamassa aivan erilaista huomiota siellä hoitopaikassaan, missä asiansa osaavat ammattilaiset hoitavat, lellivät, leikittävät ja hellivät erityislastamme ihan urakalla. On siellä aistihuonetta, isoa leikkipihaa, leluja ja joskus he lähtevät ulos retkille hoitolastensa kanssa.. Yöllä hänet kiedotaan peittoihin oman huoneensa yksityisyydessä.

Sunnuntaiaamusta tiistaiaamuun oli Elsa Lily’s place – nimisessä hoitopaikassa. Sinä aikana me hoidimme juoksevia asioita, kävimme Annan kanssa kävelemässä villiponien seassa metsässä ja järjestimmepä leikkitreffitkin paikalliseen puistoon. Keittiö kiiltää, paperitöitä on tehty pois alta, blogia päivitetty ja niin edelleen.

On tämä tullut jo helpommaksi.

Aivan alussa vietimme pitkiäkin aikoja hoitopaikassa, vaikka tarkoitus oli vain viedä Elsa sinne. Mutta kun aina muistui mieleen jotain muuta tärkeää, mikä piti vielä Elsan hoitajalle kertoa. Tai piti vielä kerran sanoa heipat.

Kaikkeen tottuu. Nyt pystymme jo jättämään lapsen hoitopaikkaan muutamassa minuutissa. Elsa innostuu jo ovella, kun tutut hoitajat tulevat vastaan. Vielä joku päivä huomaan, että vaikka lasta on ollut ikävä, se ikävä ei ole enää sattunut. Olen vain osannut ottaa saamastamme ajasta kaiken hyödyn ja ilon irti.

Kuten nukkumalla kolmistaan päikkärit. Voi sitä pienen taaperon riemua, kun hän saa päiväunilleen käpertyä isin ja äidin syliin yhtäaikaa. ”Aaah,” hän oikein huokaa ja puristaa äitiä kaulasta, sitten taputtaa hellästi masullaan lepäävää isän kättä.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

(* Tulipa mieleen tätä kirjoittaessa, että minä-tyttö se teininä itkeä pillitin ihan sydän pirskaleina, kun piti koira viedä viikoksi hoitoon. Koiralle oli löydetty mikä parhain hoitopaikka, jossa hänellä oli koko ajan seuraa ja tekemistä, oppi hän uusia temppujakin siellä meidän kaveriperheellä ollessaan. Samaan aikaan minä nautin etelän reissusta perheeni kanssa. Mutta se syyllisyys. Syyllisyys siitä, että minun hoidokkini olisi hoidossa muualla…
On tämä siis ehkä jonkinlainen meikäläisen oma sisäänrakennettu syyllistämismekanismi?)