Englannissa 12-vuotiaan tulisi tietää jo, miksi haluaa isona.

~ Meriannen ~ 13 kommenttia

12-vuotias Ruby on jo kuukausia halunnut keskustella vain yhdestä asiasta. Jokaikisen kerran tavatessamme hän aloittaa keskustelun sanoilla

”Nyt minä tiedän, ihan oikeasti tiedän, mikä minusta tulee isona!”

Hän on ehtinyt olla jo aivan varma, että hänestä tulisi sairaanhoitaja lasten teho-osastolle. Sitten hän päätti, että hänestä tulisikin kampaaja ja meikkaaja. Tai sittenkin Youtube-tähti! Ei, kyllä hänestä tulee opettaja. Ala-asteen opettaja. Tai sittenkin maskeeraaja teatteriin! Ei, kun näyttelijä. Tai sittenkin hän tekisi töitä opettajan apulaisena vammaisten lasten koulussa.

Olemme jutelleet siitä, että mitä tahansa hän valitsisikin peruskoulunsa päättökokeiksi (GCSE – General Certificate of Secondary Education), se ei tarkoita että hänen tulevaisuutensa on marmoriin hakattu sen jälkeen. Olemme puhuneet siitä, kuinka hän voisi valita juuri niitä aineita, joista hän nauttii ja missä hän on hyvä.

Hänen kuulemma kuuluu päättää tulevat koeaineensa jo ihan seuraavien viikkojen aikana. Se tuntuu minusta ulkomaalaiselta hurjalta – 12-vuotiaan kuuluisi tietää sellaisista kokeista, jotka hän tulee istumaan 16-vuotiaana. Kokeista, jotka vaikuttavat hänen mahdollisiin yliopistohakuihinsa, aivan niinkuin meidän ylioppilaskirjoitukset Suomessa.

Isänsä kanssa olemme yrittäneet saada hänet rentoutumaan muistuttamalla, että hän on nuori, että ei hänen vielä tarvitse ihan varmaksi tietää, miksi hän haluaa isona. Että emme mekään tienneet.  Ettei ne kokeet ihan oikeasti määrää hänen elämänsä jatkosta.

Tämän lisäksi painotamme hänelle, että hän pystyy ihan mihin vain, mihin haluaa. Että hänestä on ihan mihin tahansa. Vaikka ala-asteen opettajaksi, niinkuin hän ihan viimeisimmäksi (18.1) oli päättänyt.

Tulevasta päätöksenteosta johtuen olemmekin keskustelleet työnteon merkityksestä, eri ammateista ja kouluttautumismahdollisuuksista aina, kun Ruby on meillä. Olemme pohtineet hyvän elämän rakennepilareita sekä sitä, mitä tarvitaan elämässä pärjäämiseen. Olemme puhuneet intohimoammateista – siitä, mitä olisi, jos löytäisi juuri sen ammatin, mikä ei edes työltä tunnu.

Haluaisin niin ottaa edes osan tuosta päätösvastuusta ja huolesta pois herkältä ja fiksulta tytärpuoleltani!

Tiedän kuitenkin olevani parhaiten apuna kuuntelemalla, ehdottamalla aloja ja tekemällä tutkimustyötä hänen kanssaan. Yritän myös olla tuomitsematta hänen hulluimpia ideoita (kuten: Lähden matkustelemaan maailmalle ja kirjoitan siitä blogia! Elätän blogilla itseni! – Et siis opiskelisi mitään? – En. Haluan matkustella.), ja löytää niistäkin ne hyvät ja toimivat ideat. (No kuulostaapa mahtipontiselta! Tiedätkö, eihän sitä tiedä, miten sosiaalinen media on muuttunut sitten siihen mennessä, kun sinä voisit tehdä tuon suunnitelman mukaisesti. Mutta mikäs olisi se varasuunnitelma, jos blogi ei otakaan tuulta alleen? – … minä voisin olla päiväkotitäti! Ja käydä viikon lomilla ulkomailla!)

Minusta on jopa epäreilua, että 12-vuotias joutuu miettimään tällaista. Enhän minä edes lukioikäisenä – 16-18-vuotiaana! – tiennyt, mitä haluaisin tehdä isona! Entäs 12-vuotiaana?

Hurjaa.

Jos muistan oikein, 12-vuotiaana minä halusin olla joko ala-asteen opettaja tai sitten eläinkaupan omistaja.

Mikä sinusta olisi tullut?

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

 

#ElämäniVuodet 1988-2018

~ Meriannen ~ 3 kommenttia

1988

synnyin raskausviikolla 32 säikäyttäen yrittäjävanhempani perinpohjin.

1989 – 1-vuotias

Siskoni syntyi täsmälleen ajallaan.

1990 – 2-vuotias

Pääsin ensimmäiselle ulkomaanlomalleni Kanarian saarille!

1991 – 3-vuotias

Muutimme omakotitaloon, josta muotoutui lapsuuden kotini. Tämä on se koti, johon aina unissa palaan. Meillä oli iso takapiha, marjapuskia, omenapuita, hiekkakasa leikkimiseen, kasvimaa ja vuosien saatossa pihalle rakennettiin myös ulkovarastot, grillikatos sekä kasvihuone. Takapihalta pääsi pieneen metsään, mikä oli ihan paras leikkipaikka…

Tämän elinvuoteni kesällä me saimme pihalle leikkimökin! Vähän isompana tyttönä sain siskojen kanssa nukkua kesäöitä leikkimökissä. Se vasta oli jännää!

1992 – 4-vuotias

Nuorin siskoni syntyi!

1993 – 5-vuotias

Teimme kesäreissun sukuloimalla isäni äidin kotimökillä Keski-Suomessa. Siitä paikasta muistan makeat pihalla kasvaneet mansikat ja hassun pihahuussin, sekä rännien alla olevat isot vesitynnyrit, joissa oli paljon hyttysen toukkia.

1994 – 6-vuotias

Kävimme Naantalin muumimaailmassa! Minä muistan sieltä parhaiten Muumien sinisen tornitalon, missä muumipappa oli kirjoituskoneellaan…

1995 – 7-vuotias

Minusta tuli koululainen! Kävimme myös sukulaisten kanssa kahdella aurinkolomalla Turkissa ja Maltalla. Muistan, kun vanhempieni työkaveri kiusasi, että me menimme lomalle turkkiin. Sieluni silmin näin, kuinka kiipeilisimme jättimäisten ruskeiden karvojen seassa…

Heti opetellessani kirjoittamaan, minä aloin pitämään päiväkirjaa. Ensimmäinenkin päiväkirja on minulla tallessa.

Kuva ehkä vuodelta 1999? Kaikki siskokset kouluun lähdössä.

1996 – 8-vuotias

Pääsimme isovanhempien ja vanhempien kanssa yhteiselle aurinkolomalle Turkkiin!

Jollain aurinkolomalla Aku Ankkaa lukemassa…

1997 – 9-vuotias

Saimme ison valkoisen pulkan joululahjaksi, mihin mahduimme  me kaikki kolme laskemaan mäkeä yhdessä! Sillä oli ihan paras laskea mäkeä mummolassa maalla, mäkisiä peltoja pitkin.. Tai pihaan vievällä autotiellä.

1998 – 10-vuotias

Pääsimme viettämään kesälomaa sukulaisten kesämökille – reissu, josta muistan aikaiset kesäaamut ja kuinka päästiin isin kanssa kalaan vielä, kun aamukaste tuoksui ja ilma tuntui iholle viileälle. Siivottuamme kalat isin kanssa yhdessä, jätimme kalajätteet laiturille. Katselimme sitten mökin ikkunasta, kun lokit tulivat aamupalalle.

Minä sain kalan!

1999 – 11-vuotias

Pitkän ruinaamisen ja kinuamisen jälkeen minä sain ensimmäiset lemmikkini – kaksi undulaattia. Minä rakastin niitä niin paljon ja pidin niistä itse hyvin huolta!

2000 – 12-vuotias

Ensimmäistä kertaa elämän rajallisuus iski, kun mentorini kirjoittamisessa ja piirtämisessä kuoli. Äitini isä.

2001 – 13-vuotias

Aloitin yläasteella ja otin sen kunniaksi kikkurapermanentin! Kesällä tein ahkerasti töitä ensimmäisessä kesätyöpaikassani vanhempieni yrityksessä.

Kikkurapää äidinäidin kanssa!

Isäni isä kuoli vuoden lopussa..

2002 – 14-vuotias

vaihdoin luokkaa koulukiusaamisen vuoksi.

Lue lisää: Avoin kirje koulukiusaajilleni

2003 – 15-vuotias

kävin rippikoulun, ja sain vanhemmiltani rippilahjaksi kauan toivomani koiranpennun! Shetlanninlammaskoiran Vinskin, jonka koulutin itse.

Ylpeä koiranpennun omistaja!

Kävimme myös viimeisellä koko perheen etelänmatkalla Kreikassa tuona vuonna. Siltä reissulta mieleen on jäänyt tekemämme päiväretki, jossa saimme hypätä pikkulaivasta mereen ja uida pienelle kreikkalaiselle saarelle!

2004 – 16-vuotias

aloitin lukiossa. Olin käynyt myös isoskoulutuksen, ja kesällä olin isosena pikkusiskoni rippileirillä.

2005 – 17-vuotias

olin masentunut, olin tehdä itsemurhan. Hain apua. Ote silloisesta päiväkirjastani:

”Kaikki olisi moninverroin helpompaa, jos osaisin määritellä mistä tämä tuska johtuu. — Tunnen itseni niin yksinäiseksi. Olen eristäytynyt koko maailmasta. Kukaan ei huomaa tuskaani. — Ei yhtään todellista ystävää. Ei ketään lähellä. Minussa pitää olla jotain todella pielessä, kun kukaan ei viihdy lähelläni.”

Kuva vuodelta 2005..

2006 – 18-vuotias

kävin autokoulun. Sain rohkeutta lähtemällä mukaan Lukiolaisliiton hommiin ja tapahtumiin.

Täysi-ikäinen minä yöelämään lähdössä…

Kävin paljon samanikäisen serkkuni luona, ja sitäkin kautta sain paljon rohkeutta, sillä serkkuni on aivan ihana ja sain hänen kauttaan myös ystäviä.

Tähän vuoteen mahtuu vielä äitini äidin kuolema.

2007 – 19-vuotias

kirjoitin ylioppilaaksi. Keväällä muutimme vanhempieni rakennuttamaan uuteen omakotitaloon. Ylioppilasjuhlani olivat ensimmäiset pirskeet, jotka pidettiin tuolla uudessa kodissa! Kesän jälkeen lähdin reppureissaamaan Australiaan.

2008 – 20-vuotias

reppu selässä reissaan ympäri Australiaa, pätkätöitä tehden. Käyn ihastelemassa Uutta Seelantia ja Balia Indonesiassa. Seurustelin muutaman kuukauden ajan suomalaisen pojan kanssa. Hänen kanssaan olin tekemässä töitä banaanifarmilla pohjoisessa Australiassa!

2009 – 21-vuotias

olen palannut Suomeen. Opiskelin kansanopistossa historiaa ja kulttuuriantropologiaa. Menimme opintomatkalle Skotlantiin.

2010 – 22-vuotias

aloitin matkailun opinnot ammattikorkeakoulussa.

2011 – 23-vuotias

Minusta tuli täti! Suoritin työharjoittelun Kreikassa ja menin vaihto-oppilaaksi Englantiin

Lue lisää: Maailmanmatkaaja Meriannen

2012 – 24-vuotias

Vaihtovuoden aikana rakastuin brittimieheen… minusta tuli siten myös äitipuoli. Vuoden lopussa aloitin bloggaamaan julkisesti. Minusta tuli myös täti toistamiseen!

2013 – 25-vuotias

Muutin pysyvästi Englantiin ja Elsa syntyi: minusta tuli äiti.

Äitiyteni ei kuitenkaan saanut ruusuista alkua, ja monesta eri syystä johtuen sairastuin vakavaan masennukseen. Tästä ja itsetuhoisuudesta pystyin puhumaan vasta vuotta myöhemmin: Ethän tuomitse hätää kärsivää?

2014 – 26-vuotias

Kuuro Elsa sai sisäkorvaistutteet (postaus). Elsa oli saanut diagnoosin vammasta toisensa jälkeen (postaus), ja minä totuttelin arkeen vammaisen lapseni omaishoitajana.

Lue lisää: Uskon, toivon ja rakastan – avoimuuteni maailmalle aivan kuten tyttäreni kuulo

2015 – 27-vuotias

Kesällä matkustimme koko perhe ensimmäistä kertaa Suomeen.

Vasemmalta: ystävämme Hanlon, minä ja masussa Anna, mummoni, isäni, äitini ja sylissään Elsa, mieheni ja Ruby.

Dan lopetti työt juuri ennen kuin Anna syntyi

2016 – 28-vuotias

Elsa melkein kuoli (postaus).

Saimme auton käyttöömme Motabilityn kautta, mikä on helpottanut arkeamme hurjasti!
Lue lisää: Viimeinkin SEN saimme! – postaus autosta ja Perheen isällä ei ole ajokorttia

2017 – 29-vuotias

Minä ja Anna matkustimme Suomeen perheeni avuksi (Hädässä perhe pitää yhtä).

Minä ja Anna vanhempieni luona

Danin isä kuoli vuoden alussa (postaus). Vuoden loppuun mennessä aloimme saamaan merkittävää apua Elsan hoitamisessa (postaus).

2018 – 30-vuotias

– ….?!

#ElämäniVuodet Yhteenveto:

Aika jännittävän kutkuttavan outoa oli käydä lävitse omia elonvuosia, kaivella muistilokeroita ja pohtia kaikkea tapahtunutta. Onnekseni vanhempani ovat aina valmiita muistini tueksi ja kaivelemaan valokuvakansioita, kun vuosien takaisia tapahtumia pohditaan! Kiitos, äiti ja isi!

Innolla ryhdyn työstämään tulevaa 30 vuotta – mitähän kaikkea pääsen vielä kokemaan, tekemään sekä oppimaan?

Uskallatko sinä käydä läpi omat elinvuotesi, sinun henkilöhistoriaasi?

Sinun #ElämäniVuodet?

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

 

Kolmikymppisen naisen lista.

~ Meriannen ~ 13 kommenttia

Täytin tänään 30 vuotta. Sen kunniaksi päätin tehdä 30 kohdan listan kaikesta itseeni liittyvästä.

  1. ”Minulla on tylsää” ei ole ajatus, joka kuvaisi itseäni. Aina on tekemistä, mielekästäkin sellaista.
  2. Minulla on kolme aivan ihanaa ja niin erilaista lasta. (Elsa, Anna, Ruby)
  3. Sekä mies, jonka kanssa ollaan kävelty yhdessä läpi eräänlaisen helvetin. (mm. tämä.)
  4. Mies, joka tykkää ruokkia minua (toi minulle juuri voileipää ja teetä tätä kirjoittaessani)…
  5. Mies, joka tukee minua unelmissani eikä rajoita tekemisiäni, mutta ”potkii” tarvittaessa. Toivon olevani hänelle edes puolet siitä, mitä hän on minulle.
  6. Minulla on katto pään päällä, paikka, jota kutsun kodiksi. Olkoonkin pieni – mutta se on koti. (isompi koti on toiveissa)
  7. Löydän aikaa itselleni ensimmäistä kertaa vuosiin. (koululainen Elsa ja päiväkotilapsi Anna)
  8. Olen oppinut rakastamaan kokkaamista. Minä, arkajalka keittiössä! Parasta on, kun lapset syövät lautaset tyhjiksi kilpoja ja mieskin hakee lisää. (Postaus vuosien takaa)
  9. Epäonnistumisen pelolla tanssin ripaskat ja kokeilen leipomista. Vitsit, se on muuten hauskaa! Se leipominen siis.
  10. En stressaa kehoni karvoista. Milloin sheivasin viimeksi? En muista, enkä välitä! Toisin kuin nuorempana…
  11. Paras tapa viettää perjantai- ja lauantai-ilta? Netflix and chill. Eikä ole sitä tunnetta, että jää jostain paitsi, jos ei ole viikonloppuna käväissyt yöelämässä… Toisin kuin nuorena.
  12. On upeaa, kun olen löytänyt omat tapani toteuttaa itseäni. Kuten piirtäminen, päiväkirjan pitäminen ja kirjoittaminen, valokuvien ottaminen ja bloggaaminen. (Harrastusten kulmakivi: Bullet journal)
  13. Nuoruudessani olin aikamoinen lukutoukka. Nyt lasten myötä lukeminen on jäänyt – ja viime vuonna en lukenut yhden yhtä kirjaa. Tämä järkyttää. Tänä vuonna pistetään paremmaksi! Luen ainakin yhden kirjan!
  14. Vaikka naama kukkii näin kolmekymppisenäkin ehkäisypillereiden takia, niin me sitten tiristellään toistemme finnejä. Minä ja Dan.
  15. Innostuin kaikkein eniten, kun onnistuimme järjestämään synttärieni kunniaksi alkoholihuuruisten bileiden sijaan ensimmäisen aivan lapsivapaan yön minulle ja Danille yhdessä Elsan syntymän jälkeen. Osaammekohan me edes nukkua ilman lapsia? (Osattiin! Vitsit, että tulikin nukuttua niin hyvin!)
  16. En uskoisi tätä itsekään, mutta otin juuri ensimmäisen screenshotin häämekosta. Minä, joka en ole koskaan haaveillut häistä tai osannut vastata kunnolla kysymyksiin, millaiset häät haluaisin minulle ja Danille.. Otin juuri screenshotin mekosta. Kun tuli vastaan Facebookissa. (Ai mikä? Tämä. Ihan tuntematon puoti, mutta tuo mekko piti saada muistiin. Tuohon kun saisi vielä väriä, eikä olisi noin avoin selkä…)
  17. Moni täällä muuten luulee, että minä ja Dan olisimme naimisissa. Moni ammattilainen puhuttelee meitä avioparina. Eikä meitä haittaa…
  18. Minulla on koirakuume. Eihän tässä mitään uutta ole, olemmehan Danin kanssa puhuneet jo suhteen alkuajoista lähtien, että jossain vaiheessa meillä on yhteisiä koiria. Mutta haluaisin alkaa nyt jo kouluttamaan omaa avustajakoiraa Elsalle..
  19. Hurjiin unelmiini ei kuulu enää reppureissaaminen ja matkustelu niinkuin nuorena, vaan omakotitalo, iso piha, oma kasvimaa ja kasvihuone, kanala ja … Hei, olen keski-ikäinen? (Jos voittaisin lotossa)
  20. Siitä huolimatta, että olen jo 30 vuotta vanha, minua jännittää milloin se huomataan.. että vain teeskentelen aikuista?
  21. Jos aikaisemmin meikitön päivä oli hurja poikkeus, niin nyt meikkaaminen on harvinaisuus. (Kun vain luomuna uskaltaisi olla – postaus vuodelta 2013)
  22. Ehkä olen ihan totaalisesti tyyliromahtanut, mutta en jaksa siitäkään enää välittää. Puen päälle sitä, mikä tuntuu kivalta!
  23. Enpä muuten jaksa enää niin välittää muiden mielipiteistä. Negatiiviset kommentit toki harmittavat, mutta en jaksa murehtia siitä, mitä joku ajattelee ulkonäöstäni tai vaatetuksestani.
  24. Tosin, äitiyteni on arka paikka. Kaikki äitiyteeni liittyvät arvostelut sattuvat, koska haluan olla se paras äiti ja kasvattaja omille lapsilleni – ja yritän niin kovasti olla sitä. (postauksiani äitiydestä)
  25. Vaikka itse vanhenen, niin omat vanhempanihan ovat kuolemattomia. Eikö niin? Pala nousee kurkkuun ja paniikki hiipii selkärankaa pitkin, kun mietin ikääntyviä vanhempiani.. Onneksi he ovat kohta taas täällä, niin voin tankata itseni täyteen äitini ja isäni haleja!
  26. Minun ikuisuusunelmani on oppia ratsastamaan. Olen vuosien saatossa käynyt yksittäisillä ratsastustunneilla ja aina rakastanut sitä. Vielä joku päivä…!
  27. On vielä pari tuotetta, joita kaipaan Suomesta. Aurajuuston tänne jo sain (kiitos Tesco!), nyt saisi joku tuoda maahan vielä Turun sinappia, hyvää ruisleipää sekä raejuustoa. Täkäläiset raejuustot on niin vetisiä, eikä maistu meikäläiselle…
  28. Nappailen vieläkin syödä mielialalääkkeitä, enkä häpeä sitä.
  29. Harkitsen maratonin juoksemista. Se vasta olisikin pelottavan jännä tavoite!
  30. En osaa lausua sanaa suggest. En, vaikka sitä on minulle toisteltu lukemattomia kertoja, jopa pieniin osiin jaoteltuna, ja minä toistanut pala palalta sanaa. Se on minun sanajumi. Ei vain onnistu!

Mitä sinä mietit, kun täytit 30?

Kuinka moni lukijoista on jo tuon rajapyykin ylittänyt?

Aikaisempia aiheeseen sopivia postauksia

Vauvavuoden MUST tuotteet

~ Meriannen ~ Kommentoi

Jokainen vauva tarvitsee vaippoja ja vaatteita. Ne on ne itsestäänselvyydet, mutta minäpä listaan kuule teille sellaiset asiat, mitä ei välttämättä neuvolassa tule puheeksi.

 

Nämä kun hankit, niin johan vauvavuosi sujuu sutjakkaammin!

  • Kahvia
    Varmista, että sitä riittää varmasti jokaiselle päivälle.
  • Termari
    Jos et halua tottua siihen, mitä kutsutaan ”äitikahviksi” – eli kylmäksi kahviksi – niin osta termospullo. Päräytä keittää iso pannullinen aamusta, kaada se termariin, ja hae sieltä itsellesi kupillinen aina muistaessa.
  • Termarimuki
    Osta muki, joka pitää kahvisi lämpimänä. Kahvi kun tulee helposti kaadettua siihen mukiin, kannettua sinne missä ne lapsetkin ovat ja jätettyä sinne lasten ulottumattomiin, mistä voit sitten aina siemailla sitä ehtiessäsi ja muistaessasi. Niitä hetkiä ei tule useita. Joten jos et halua juoda kahviasi kylmänä, osta termarimuki.
  • Vesipullo, joka on aina mukana
    Roikkuu vaikka lanteilta. Siinä pitäisi olla myös hälytin, joka huutaa tasaisin väliajoin ja hiljenee vain, jos pullosta juo sitä vettä. Kun niinkin yksinkertainen asia kuin veden juonti jää helposti, kun sitä on olevinaan niin kiire lasten kanssa touhutessa.
  • Ajatusfiltteri
    Filtteröi kaikki ”pitäisi” – ajatukset pois. ”vauva nukahti, nyt pitäisi tiskata, en voi nukkua itse” – ajatukset filtteröityisivät pois ja jäljelle jäisi rauha, jolloin ilman syyllisyyden tunnetta voisi itsekin torkahtaa hetkeksi

Siinäpä se. Nyt nauti vauvastasi ❤

Löysin tällaisen postauksen luonnoksista. Olin kirjoittanut sen joulukuussa 2016, kun elelin viimeisiä päiviä viimeistä vauvavuottani.

Olisikohan minua lie väsyttänyt?

Mitä sinä lisäisit tälle listalle?

Terkut sinne vauvakuplassa eleleville bloggaajakollegoilleni Anetelle ja Lauralle! Anette kirjoitti juuri koskettavan postauksen arjesta kolmen lapsen kanssa, ja Lauralta löytyy kuin löytyykin vauvavuoden glamouripostaus takeaway-kahvista. I so feel you.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

 

Lapsi ei halua tulla päiväkodista kotiin.

~ Meriannen ~ 2 kommenttia

Annan kanssa olemme käyneet nyt kolme kertaa tutustumassa päiväkotiin. Onnistuneesti – ainakin siinä mielessä, että tyttö on todellakin viihtynyt. Nimittäin kuopukseni ei haluaisi tulla päiväkodista takaisin kotiin…

Ensimmäisenä totuttelukerralla

menimme Annan kanssa päiväkodin leikkihuoneeseen. Muut lapset kokosivat palapelejä, leikkivät Pipsa-possu leikkisetillä lattialla ja piirtelivät. Anna aloitti itsekin piirtelemään paperille, hetken päästä hän järjesteli erivärisiä eläimiä kippoihin.

Saman pöydän ääressä juttelin Annan oman vastuuhenkilön kanssa, joka pitäisi silmällä Annan oppimista ja kehittymistä päiväkodissa. Kävimme lävitse Annan mieltymyksiä ja taitoja. Kuten kuinka Anna osaa käyttää lusikkaa, mutta mieluummin aterioi ihan omin käsin.

Puolituntinen kului nopeasti, oli aika lähteä. Kuullessaan lähtökutsuni Anna ”piiloutui” painamalla päänsä pöydänpintaa vasten. Kutsuessani häntä uudestaan, Anna pudisti kiukkuisesti päätään ja katsoi muualle. Koko olemuksellaan hän viestitti minulle ”Ei”. Hän haluaa jäädä.

Hoitohenkilökuntakin kertoi lapselleni, kuinka hän voi tulla takaisin ihan parin päivän päästä. Minä selitin, mitä kotona odottaisi, mitä voisimme kotona tehdä. Anna ei silti halunnut lähteä.

Lopulta jouduin vain nappaamaan hänet syliini, mistä hän ei riemastunut.

Sanoitin hänelle tunteitaan: kerroin, kuinka häntä harmitti kun leikit piti jättää kesken, kuinka hänellä oli ollut hauskaa. Nyt oli kuitenkin aika mennä kotiin. Anna rauhoittui, jopa vilkutti uusille kavereille heipat ovelta.

Eteisessä takin pukeminen oli Annalle kuitenkin liikaa. Hän heittäytyi lattialle x-asentoon ja kiljui.

Hän ei halunnut, hän ei niin halunnut lähteä vielä takaisin kotiin!

Toisen aikuisen avulla saimme sätkivän taaperon puettua ja lähdimme kävelemään kotiinpäin. Kotimatkalla juttelin siitä, kuinka ylpeä olin hänestä, kuinka kiva päiväkoti on ja kuinka sinne menemme uudestaan ihan parin päivän päästä. Anna piristyi, koska annoin hänen tutkia kuralätäköitä.

Kotiin saavuttuamme Anna pettyi. Hädin tuskin sain häneltä takin riisuttua pois, kun hän juoksi olohuoneeseen ja tiputteli mielenosoituksellisesti leluja lattialle. Tarjosin rauhoittavaa halia, Anna kipakasti kipusi sohvalle ja käänsi minulle selkänsä. Aloittelin lattialla leikkiä, johon kutsuin häntä mukaan.

Anna mieluummin mökötti sohvalla.

Hän kun ei siis tosiaan olisi halunnut tulla kotiin. Kävikö se jo selväksi?

Annoin hänen rauhoittua rauhassa. Puolen tunnin päästä hän hakeutui oma-aloitteisesti seuraani.

Toisella tutustumiskerralla

tulin Annan mukana leikkihuoneeseen 10 minuutiksi. Välittömästi Anna meni mukaan muiden puuhiin; hän alkoi kasaamaan isoa puista palapeliä ja siirtyi sitten toisen lapsen kanssa rakentelemaan pikkulegoilla. Hän vilkaisi minua kerran, ihan kuin todetakseen että olin siinä näköjään vielä.

10 minuutin tullessa täyteen päiväkodin johtaja tuli hakemaan minua tekemään paperitöitä toiseen huoneeseen. Menin oikein asiakseni Annan viereen ja selitin, että minä lähden nyt toiseen huoneeseen, että tulen kohta takaisin. Anna kuunteli, mutta ei sanonut sanaakaan, ei edes katsonut minua. Jatkoi vain puuhiaan. Sanoin heipat, ja Anna nosti katseensa. Hän katseli, kun poistuin huoneesta, mutta jatkoi välittömästi leikkejään.

Koko sen tunnin ajan, minkä vietin päiväkodin yläkerrassa täyttelemässä lomakkeita ja vertaamassa Annaa alle kouluikäisten oppimisen viitekehykseen (EYFS – Early Years Foundation Stage – onko hän ikäisensä tasolla?) Anna leikki muiden lasten kanssa ja kävi päiväkodin päivärytmin mukaisesti päiväkodin pihalla leikkimässä. Hän ei ollut kaivannut minua hetkeäkään.

Kun tulin häntä hakemaan, sain häneltä kyllä kivan halin. Kuuntelin hoitohenkilön antaman palautteen Annan käytöksestä ja kehuin häntä siinä.

Tajutessaan, että teimme lähtöä, Anna alkoi heti protestoimaan. Lopulta poistuimme päiväkodista kiljuvan ja sylissä vääntelehtivän taaperon kanssa. Hän hiljeni vasta kotimatkalla.

Sanokaa etten ole ainoa, jonka lapsi käyttäytyy näin päiväkodista lähtiessä?

Vaikka kuinka tiesin, että minun lapseni ei ole mitenkään takertuvaista tyyppiä, vaan ujostelematon ja itsenäinen pakkaus.. Niin silti tällainen käytös hämmentää. Kai sitä kuitenkin olisi salaa toivonut, että se oma vauva kaipaisi äitiään edes vähän? Että vaikka päiväkodissa on kivaa, niin äidin kanssa lähdettäisiin mielellään kotiin? Tuntuu lähestulkoon ilkeältä raahata päiväkodista kiljuva ja itkevä taapero pois.. Aivan kuin kotona olisi jotenkin paha olla.

Vaikka eihän se niin tietysti ole. Mutta tämä äidin mieli.. Kun niin.

Kolmannella kerralla Annalla oli ollut taas hauskaa muiden lasten kanssa puuhastellessa, ja hakiessani hänet sain maailman ihanimman halin. Suoraan halista hän kääntyi ympäri ja vilkutti kavereilleen ja hoitohenkilökunnalla heipat. Tyytyväisesti hän tuli kanssani eteiseen, mutta pukeminen ei sitten ollutkaan enää hauskaa. Hän olisi juossut takaisin leikkihuoneeseen, ellen olisi ehtinyt estää…

Postauksen kuvitus on minun ja Annan yhteiseltä kurareissulta Moors Valleyssa.
Moors Valleysta olen kirjoittanut aiemmin: Lasten kanssa Gruffalo-metsäretkellä

Muuten,

Päiväkotihan on se sama, jossa Elsa kävi myös kaksivuotiaana. Montessoripäiväkoti sijaitsee meidän kotikadullamme, jonne kävelemme taaperon tahtiin vain muutamassa minuutissa.

On ollut lähes surrealistista palata sen saman päiväkotin tiloihin, jossa vain ihan hetki sitten kävin Elsan kanssa. Siellä se sama henkilökunta oli ottamassa meitä vastaan, juuri he samat, jotka ihastelivat ihan vain hetki sitten pienen pientä Anna-vauvaa kantoliinassani. Nyt he olivat eteisessä päivittelemässä minun kanssani sitä, miten ihmeessä se sama pieni ihmisolento on varttunut tällaiseksi tomeraksi ja omatoimiseksi taaperoksi, joka uteliaasti ja ujostelematta valmis osallistumaan touhuihin heti.

Aika rientää niin nopeasti..

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia:

 

Pyörätuolikoululainen Elsa

~ Meriannen ~ Kommentoi

Englannissa asuva monivammainen Elsa aloitti päiväkodissa 2-vuotiaana. 3 vuotta täytettyään hän pääsi aloittamaan aikaistetusti liikuntavammaisiin erikoistuneessa erityiskoulussa.

Kuva juuri koulussa aloittaneesta tytöstämme postauksesta ”Luulin, etten näkisi tätä ikinä”

Elsan koulurytmi

Ennen joulua Elsa kävi koulussa maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Noina päivinä tuntimäärää pikkuhiljaa nostettiin niin, että syysloman jälkeen nuo kolme koulupäivää olivat jo kuuden tunnin mittaisia. Joulun jälkeen kouluviikko on nyt venynyt viisipäiväiseksi ja 30 tuntiseksi. Maanantaista perjantaihin Elsa on koulussa kello 9-15.

Mitä tämä on tarkoittanut Elsalle?

Vielä tarkempaa ja hiotumpaa päivärytmiä sekä enemmän virikkeitä ammattilaisten seurassa, jotka osaavat häntä hoitaa ja hänen eleitään tulkita. Saamme jatkuvasti palautetta siitä, miten Elsan päivät menevät, mitä hän on tehnyt ja kuinka hän on voinut. Meitä ei turhaan hätyytellä, kerrotaan vain ”reissuplannerissa” että Elsa muuten tarvitsi päivän aikana lisähappea, mutta oli OK.

Vaikka uutta viikkorytmiä ei olla vielä pitkään koettu, on ollut ihan mieletöntä seurata Elsan reaktioita ja eritoten jaksamista. Kuinka hän innostuu, kun aamulla suoritetaankin kouluaamun rutiineja.

Mitä, pääsenkö tänäänkin kouluun? Jee!

Kun aiemmin Elsa otti torkut koulussa yleensä lounasaikaan, niin on ollut jännittävää seurata, kuinka se unentarve on itseasiassa vähentynyt nyt koulutuntien lisääntyessä! Kun on kivaa tekemistä ja puuhailtavaa, ei sitä malta nukkua.

 

Valmis koululainen odottamassa koulukyytiä!
”Hehheh, onnistuinpas olemaan hymyilemättä kameralle..”

Jatkuvien köhien ja muiden terveysongelmien vuoksi Elsa on ollut poissa koulusta, mutta juhlistamme jokaista vietettyä koulupäivää. Nyt on menossa jo viiden koulupäivän putki! 

HYVÄ ELSA!

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia:

 

Lapsilukumme on nyt täysi.

~ Meriannen ~ Yksi kommentti

Vielä puolisen vuotta sitten postasin hyvinkin tunnerikkaan ja sekavan postauksen lapsiluvusta ja suoranaisesta päättämättömyydestä. Automaattinen vastauksemme oli aina, että kyllä meillä vielä eletään vauva-aikaa jossain vaiheessa uudestaan. Milloin oli se kysymys, jonka kohdalla sormi meni suuhun.

Dan oli silloin se innokkaampi osapuoli. Hän oli valmis katselemaan kasvavaa raskausmahaa vaikka heti uudestaan. Minä olin se toppuutteleva.

Tilanne on muuttunut.

Annan päiväkodin alkaessa ja Elsan kokopäiväisen koulu-uran myötä nyt olisi teoriassa ihanteelliset ajat masun kasvatteluun kuin mitä ikinä. Sen sijaan että heittäisin ehkäisypillerit pölyttymään lääkekaapin nurkkaan, nappailen niitä entistä innokkaammin.

Nyt on aikaa meille. Nyt on aikaa minulle!

Katselen tulevaisuuden aikajanaa, enkä näe siinä enää kolmatta raskausmahaa.  Mietin kaikkea tulevaa ilman raskauden tuomia rajoitteita tai vauvavuoden rankkuutta.

En halua käydä sitä kaikkea enää kolmatta kertaa lävitse.

Enkä edes tarkoita niitä fyysisiä muutoksia – kaikki raskausarvet, liitoskivut, liikkumishankaluudet raskausmasun kanssa.. Ei ne minua niin häiritse.

Miksi ei enää?

Nyt kun olen pääsemässä hyvien yöunien makuun, en halua luopua siitä enää. En enää halua heräillä yösyötöille.

En enää halua käydä läpi sitä hormonihelvettiä, mitä raskaus ja raskauden jälkeinen aika minulle tuntuu olevan. Kuinka olen kuin kävelevä aikapommi raskaana ollessa, miten joku aivan pienikin vastoinkäyminen saa minut aivan tolaltani. En enää halua seurata itseäni huutamassa Danille naama punaisena jostain aivan mitättömästä, kun hormonien myötä minulla meni kuppi nurin ja raivostuin.

En jaksa enää käydä läpi sitä masennusherkkää aikaa, kun ne hormonit jyllää ja uni on taas kuin muisto vain.

En halua enää käydä lävitse sitä riittämättömyyden tunnetta, kun on aivan pieni vauva sylissä ja sitten vielä kolme muuta lasta, jotka myös kaipaavat ja tarvitsevat äitiä.

Haluan olla minä.

Haluan olla itsekkäästi niin minä kuin vain voi olla.

Kun vielä toukokuussa ajatus siitä, että meidän lapsiluku on nyt täysi, aiheutti itkunsekaisen pettymysreaktion itsessäni.. Nyt se tuntuu helpotukselta.

Kaiken lisäksi Daninkin mieli on muuttunut.

Meidän lapsiluku on nyt tässä.

Miten onnekas äiti olenkaan, kun saan olla hoitamassa ja kasvattamassa näitä kolmea lasta.

Jos raskaudesta vielä tulen postaamaan, niin se on sitten ollut ihan vahinko.

Niin oli Annakin, mutta toivottu sellainen. Hänen saadessaan alkunsa olin tuossa samassa tilassa kuin puoli vuotta sitten – halusin lisää lapsia, en vain tiennyt milloin.

Nyt se juna meni jo. Lapseni ovat tässä.

Muita aiheeseen liittyviä postauksia

 

Miten ruokakauppa ottaa lapsiperheet huomioon?

~ Meriannen ~ 19 kommenttia

Onhan se hyvä lähteä pienenkin ihmisen kanssa ”ihmisten ilmoille” totuttelemaan siihen vilinään, hälinään, värimyrskyyn ja muuhun ärsyketulvaan. Ravintoloiden ja kahviloiden lapsiystävällisyys on monessakin mediassa ja artikkelissa läpikäytyä nyhtökauraa – mutta entäs kaupassa asiointi?

Miten ruokakaupoissa otetaan ne pienimmät asiakkaat huomioon?

Lapsiystävällisyys vaikuttaa kaupan valintaan

Britanniassa ruokakaupoissa riittää valinnanvaraa. Ruokaa myyviä kauppaketjuja ovat muun muassa Sainsbury’s, Waitrose, Mark & Spencers, Aldi, Asda, Lidl, Tesco, Co-operative Food ja Iceland. En ole ollut kovinkaan uskollinen millekään tietylle kauppaketjulle, vaan vähän tilanteen ja tarpeen mukaan olen seilannut eri kauppojen väliä.

Mennessäni kauppaan perheen pienimmän kanssa yhdessä, menen aina saman ketjun puotiin. Ihan vain siksi, koska Tescossa tulee ostosten tekeminen tapahtumaan kaikkein kivuttomimmin lapsen kanssa.

Miksi?

Kuka tunnustaa aina pakkaavansa pussillisen riisikakkusia tai maissinaksuja kauppareissuille mukaan? Minä ainakin! Jopa niin, että usein käsilaukusta löytyy pussillinen pikkunaposteltavaa, vaikka lapsi olisi kotona.

Tescoon mennessä en tarvitse riisikakkusia tyttärelle kaivella esiin, koska…

”Terveemmät lapset, onnellisempaa shoppailua – Nämä hedelmät ovat lapsille ilmaista syötävää sinun shoppaillessasi. Ole hyvä ja ota hedelmä.”

Ilmaista syötävää lapsille, ilmaisia hedelmiä lapsille! Hymyssä suin olen seurannut Tescossa, kun vanhemmatkin lapset mussuttavat syödä hedelmiä seuratessaan vanhempiaan – miten loistava tapa saada lapset syömään terveellisemmin! Mikä esimerkin voima, kun lapset näkevät toisensa hedelmiä syömässä..

Miten kätevä tapa pitää nämä taaperotkin hiljaisina:

Banaani ja kaksi mandariinia lapsen suuhun – ja äiti sai kerättyä kärrin täyteen ruokaa kotiinviemisiksi. Kuten banaaneja ja mandariineja.

Paljon parempi vaihtoehto kuin se, että kaivaisi makeisia tai niitä muita pussinaposteltavia tylsistyneille pikkuihmisille ostosrauhan säilyttämiseksi.

Tarjoaako Suomessa mikään ruokakauppa ilmaisia hedelmiä lapsille ostosten teon ajaksi?

Jos ei, mikä kauppaketju ottaa tästä ideasta kopin ensimmäisenä?

Tästä on uutisoinut muun muassa The Guardian. 

Lue myös nämä:

Anna täytti 2 vuotta!

~ Meriannen ~ 10 kommenttia

Kuopukseni, tuo pienin vauvani, täytti kaksi vuotta lauantaina.

Meillä oli ollut ajatuksia ja suunnitelmia sen suhteen, miten tuota merkkipäivää juhlistettaisiin. Mentäisiin porukalla johonkin kivaan kahvilaan, mistä löytyisi myös sisäleikkipaikka? Tai mentäisiin uimahallille?

Kerrankin kuitenkin kiittelimme sitä, että emme olleet saaneet monesta eri syystä varattua tai sovittua mitään tarkkaa kenenkään kanssa. Tuona merkkipäivänä perheemme suosituin käyntikohde oli nimittäin posliinipytty, ja päivä kului karanteenissa leppoisasti TV:tä tuijotellen sylikkäin.

En jaksanut tehdä edes synttärikakkua. Dan ei antanut minun ruoskia itseäni siitä, muistutti, että ei Anna sitä kaipaa.

Oli meillä kuitenkin lahja.

Sen Anna avasi innosta täristen. Koko homma tallentui videolle, jonka pystyin lähettämään Suomeen perheelle ja ystäville sekä Danin suvulle.

Uutta teletappileluaan Anna on hellästi hyväillyt, halaillut ja toistellut hahmon nimeä. Sekä tanssinut Pain mukana!

Keskiviikkona taudin jo varmasti kaikottua riivaamasta perhettäni, ystävämme Hanlon tuli poikaystävänsä kanssa käymään. He lahjoivat pienimmäistäni Toy Story – pyjamilla ja Pipsa possu – lelusetillä, millä Anna malttoi pitkään jo leikkiä. Hän asetteli Jyriä ja Pipsaa tarkasti keinulaudalle, vaihtoi makuuhuoneeseen tuolin ja sänky kuuluikin olohuoneeseen.. Eniten puuhaa aiheutti kuitenkin Pipsan pihalla kasvava puu. Sitä piti asetella koko ajan uudestaan ja uudestaan paikoilleen!

Jos Anna mitään näistä synttäreistä tulee muistamaan, niin toivottavasti sen, kuinka rakastettu hän on. Kuinka paljon hän saa läheisyyttä ja haleja, kuinka hänen touhujaan seurataan ja kannustetaan ja leikitään mukana..

Ehkä ensi vuonna saisimme järjestettyä jotain ”oikeasti” hänelle…
Muistaen, että Elsalle järjestimme ensimmäiset synttärijuhlat hänen täyttäessään 4.

Milloin te järjestitte lapsellenne ensimmäiset ”kunnon” synttärijuhlat? Minkäikäinen lapsi oli?

Muistatko itse omia synttärijuhliasi – ja eritoten sitä ensimmäistä?

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia

Mitä monivammainen lapsi sai joululahjaksi?

~ Meriannen ~ 16 kommenttia

Ei se uutiskynnystä ylitä, jos äiti kertoo olleensa stressaantunut lapsensa joululahjoista.

Stressin määrää kuitenkin nostaa entisestään se, jos lapsi sattuu olemaan vammainen. Mitä lapselle mieluista uutta sitä löytäisi ottaen huomioon kaikki vammojen tuomat rajoitteet?

Elsalla on cp-vamma, mikä tekee hänestä täysin kyvyttömän liikkumaan. Hänellä ei ole paljoa kontrollia jaloissa tai käsissään, eli esineiden pitelyyn ja kosketteluunkin Elsa tarvitsee apua.

Tämän lisäksi hän on kuuro; ilman sisäkorvaistutteitaan hän ei kuule mitään. Hän on myös rekisteröity sokeaksi, sillä hänellä on aivoperäinen näkövamma. Silmälaseilla korjataan likinäköisyyttä, mutta lasienkin kanssa ei ole varmaa, miten paljon hän hahmottaa visuaalista maailmaa. Täältä Näkövammaisten liiton sivuilta löytyy loistava esimerkki siitä, miltä traktori, pallo ja nalle voi näyttää Elsan kaltaiselle lapselle.

Erityislapsemme on luonnollisesti muuta kuin vammansa – hän rakastaa saippuakuplia, ulkoilua, kirjoja, asioiden ja esineiden koskettelua, välkkyviä valoja, akvaarioita, musiikkia – eritoten Frank Sinatra ja Cinematic Orchestra on kovia juttuja – ja TV:n katselua. Hän tykkää katsella luontodokumentteja, Angry Birds-elokuvaa sekä Vaiana – elokuvaa, mutta aivan pisimpään hän on fanittanut Futurama – TV-sarjaa.

Näiden tietojen pohjalta niin hyväntekeväisyysjärjestö kuin minä lähdimme suorittamaan tonttumaisia tehtäviämme…

Mitä Elsa sai joululahjaksi?

Uuden koulurepun, jonka ystävämme Hanlon hankki Elsalle joululahjaksi! Vihreä on Futuramasta tutun avaruusaluksen väri, ja erikseen Hanlon oli ostanut Planet Express-merkin, jonka hän ompeli reppuun. Nyt on Elsalla tarpeeksi iso reppu kokopäiväisenä koululaisena, mahtuu mukaan lääkkeet ja muut tarpeet!
Tämä on yksi minun löydöistäni. Kesken ruokaostosten eksyin leluhyllylle ja tämän nähdessäni innostuin niin että melkein kiljuin riemusta! Vain oppiakseni kassalla, että olin löytänyt kaupan hyllyviidakosta jo poistetun tuotteen, jota ei minulle voitu myydä. Jouduin lähtemään kaupasta ilman tätä tuotetta… Itkut pirautettuani kyselin Twitterissä, että miksi näin… On tuote, jonka asiakas haluaa ostaa, mutta kauppa ei voi hyväksyä maksua tuotteesta ja asiakas joutuu lähtemään liikkeestä ilman haluttua tuotetta. Lopputulos: kaupan johtaja otti tuotteen minulle sivuun, sain hakea sen tyttärelleni joululahjaksi.
Elsa rakastaa tätä kirjaa. Julia’s housen työntekijät olivat lukeneet Elsalle tätä satua jo aikaisemmin, ja Elsa aina kikattaa ihan hysteerisenä hullunkurisille alieneille, jotka varastavat pyykkinaruilta pikkuhousuja. Nyt siihen mukaan sai huopapaloja, joilla rakentaa kirjan tapahtumia ja joita tunnustella ja katsella, kun kirjaa luettaisiin.. Elsa on ihan rakastunut tähän!
Saippuakuplapyssy, tässä vielä pakkauksessaan!
”Valotikkuja” (glow sticks) ja lisää saippuakuplia!
”Mörkyli” eli Gruffalo on yksi Elsan kestosuosikeista sen riimittelevän kerronnan takia. Tässä vielä pehmolelu ja kirja pakkauksessaan.
Nämä hellyyttävät avainperänallet tuntuvat vinkeiltä tunnustellessa, ja jännittäviksi ne tekee Elsalle siksi, koska nallet saa välkyttelemään kirkkaita valoja!
Samasta materiaalista on tehty myös tämä rannekoru, josta Elsan on helppo pidellä itse kiinni.
Me ostettiin pyjamat, joihin ebayn kautta ostettu Zoidberg-siirtotarra pääsi koristeeksi..
Samalla meiningillä saimme lapsellemme hupparin lahjaksi eräältä Elsan yöhoitajalta!
Hupparin selässä on isompi Futurama-tarra.
Erilaisia projektoreita meillä on jo pari. Tämä toiselta yöhoitajalta saatu projektori on uusin lisäys – kun tämän pistää päälle, piirtyy koko huoneeseen liikkuvat kuut ja tähdet! Elsa rakastaa tätä!
Tämä oli isompi investointini yhteiseksi lahjaksi Elsalle ja Annalle. Tämä soittelee musiikkia ja höpöttelee kolmella kielellä. Anna tykkää leikkiä tällä silloin, kun se on näin pöytänä…
Elsalle tämä toimii parhaiten näin. Pöydän jalat irtovat helposti ja näppärästi, ja kun jättää vain yhden jalan pönkittämään tuota pystyyn, niin tästä tulee eräänlainen ”ständi” Elsalle! Tämän voi asettaa näin kyljellään makaavan Elsan viereen, tai sitten laittaa pandatuolin pöytätasolle. Elsa rakastaa välkkyviä valoja ja yrittää käsillään osua eri nappuloihin.

Näiden lisäksi Elsa sai vielä lisää täydennystä vaatekaappiinsa kuin esimerkiksi kengät, jotka mahtuvat hänen nilkkoja tukevien dafojen päälle. Niin ja pehmoleluja sekä muovailuvahaa!

Kaiken ahdistumisen ja muun hätäilyn jälkeen on hyvä pysähtyä ja todeta, että hyvin on tullut tämäkin lapsi lahjottua jouluna! Siitä sai kiittää niin itseä kuin ystäviä, sukua ja jopa hyväntekeväisyyttä. Kaikesta tästä olen hyvin kiitollinen.

Yllättikö mikään lahja?

Onko tällaisia tavaralistauksia kiva lukea?

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia